pienenpieni

Kuinkahan monta kertaa olen jo tekstiä aloittanut, ja aina ajatus katkeaa, sanat katoaa. Voisin tietysti syyttää näitä edelleen hyvin katkonaisia öitä, mutta tosiasiassa luulen, että jotenkin elämä vain joskus on mykistävää. On niin paljon kaikkea, että jos sen yrittäisin kirjoittaa, joutuisin kirjoittamaan sivutolkulla sieltä täältä tuolta, sekalaisia ajatuksia nykyisyydestä menneestä tulevasta, minusta hänestä meistä, tunteista laidasta laitaan, haaveista jotka elää edelleen ja haaveista jotka yhtäkkiä toteutuvat voimallisemmin kuin ikinä olisin osannut toivoa. Toivon vielä löytäväni kielen, taidon ja rohkeuden kuvata kaikkea ympärillä olevaa ja mielessäni liikkuvaa.

Joka tapauksessa elämäni keskiössä tällä hetkellä ovat touhukas, aurinkoinen ja niin monin tavoin valloittava pieni tyttö sekä pienenpieni sisarus, joka kasvaa sisälläni. Elämä todellakin osaa mykistää.

juuri nyt mielessä

Onpas aikaa kulunut edellisestä täällä vierailusta.. Toisin sanoen nukuttu pätkäöitä ja oltu päivisin enempivähempi silmät ristissä. Nyt taas voiton puolella (toivossa on hyvä elää!), mm. kahta hammasta rikkaampana. Meillä asuu nykyään varsinainen mamman maitotyttö, suloista tissirakkautta ilmassa. Sydänhän tässä pakahtuu äidillä.

Huomaan, että yhä useammin rauhallisina hetkinä mieli vaeltaa miettimään nimeä toiselle lapselle. Ajatus kutkuttaa, mutta palaan aina nopeasti maan pinnalle. Vielä syksyllä jostain tuntemattomasta syystä kuvittelin, että toisen kerran tulen raskaaksi vielä helpommin kuin ensimmäisellä kerralla (ilman minkäänlaista lääkärin puuttumista asiaan), uskalsin haaveilla oikein isosti. Nyt välillä ajatus hiipii ihan sinne toiseen laitaan. Tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana olen saanut ison joukon huikean ihania uusia ystäviä, rankoissa lapsettomuushoidoissa taistelevia tai taistelleita. Ihaillen seuraan heidän valintojaan ja jaksamistaan. Itse en ole ollenkaan varma, pystyisinkö lähellekään samaan.

iltasatu

Minä ja mieheni tykätään molemmat kovasti kirjoista ja lukemisesta, on tykätty lapsesta lähtien. Tuon meiän pikkutirriäisen kanssa on jonkin verran katseltu kuvakirjoja, katseltu eläinten kuvia ja matkittu ääniä. Ja haaveiltu siitä, kun on niin iso, että jaksaa alkaa kuunnella tarinoita. Nyt kun tyttö on lähtenyt konttaamaan, aika usein "askeleet" suuntaa kohti kirjahyllyä, jossa on alimmalla hyllyllä lasten kirjoja. Eilen illalla tyttö oli taas lahjakkaasti levittänyt kirjat ympäriinsä ja ajattelin, että kokeillaanpa, mitä tykkäisi iltalukemisesta. Tuttujen iltarutiinien joukkoon mahdutimme siis sen, että kävimme pötkölleen sängyn päälle, ja iskä luki kuvakirjaa. Minä sain seurailla tytön reaktioita. Ja voi ihanaa, joka kerta kun sivua käännettiin ja tuli uusi kuva esiin, tuli hihkaisu tai jonkinlainen äännähdys ja iloinen hymy kasvoille ja tarkkaan katsottiin ja kuunneltiin loppuun asti. 

Taidettiin saada meille uusi yhteinen iltatekeminen :)

leikkiä

Tajusin, että suurelta osin tuleva vuosi tulee olemaan osaltani leikkimistä. Aivan huikea ajatus, jos minulta kysytään. En koskaan ollut tajunnut, että jo paljon ennen varsinaista leikki-ikää voi leikkiä todella monenlaista. Meillä ainakin leikitään. Uskokaa tai älkää, mutta oon ihan täpinöissäni tällä hetkellä mm. duploista, palikoista ja palloista. Ja suorastaan tärisen innosta, kun ajattelen, että jossain vaiheessa leikkiminen ja yhdessä touhuaminen laajentuu esim. palapeleihin, piirtämiseen ja askarteluun. Siis ihan sellainen tunne, että maailma on vain rajana. 

Elämän parasta aikaa :)

Vuosi kotona

Viime vuonna tähän aikaan aavistelin vasta mitä on olla äiti. Vuodessa ehtii tapahtua paljon, yhtäkkiä olen ammattilainen. En sano tätä kuvitellen, että olisin parempi kuin muut, en todellakaan. Sanon tämän ihmetellen, nöyrin mielin ja muistellen kesäkuun hetkiä, jolloin olin avuttomampi ja yhtä aikaa suuremman vastuun edessä kuin ikinä ennen elämässäni. Oli muutamia hetkiä, jolloin tuo yhtälö tuntui niin rankalta, että luulin sekoavani, ihan oikeasti. En seonnut. Itse asiassa luulen, että tuo kuukausi oli tärkeä minulle äitinä. Avuttomuuden kautta löysin lopulta luottamuksen ja vapauden myös syyllisyydestä. En pelkää enää.

Näkymättömän lapsen Tuuli pohtii blogissaan koskettavasti sitä, millä tapaa elämä on muuttunut lapsen syntymän myötä. Itse en yllä ajattelemaan niin laajasti ja syvästi, enkä varsinkaan tavoita ajatuksia siten, että saisin niitä kirjalliseen muotoon. Jollakin tavoin kuitenkin tunnen itsessäni muutosta, nimenomaan itsessäni siis. Tai ei ehkä niinkään muutosta vaan syvenemistä, parempaa tuntemista. Omassa lapsessa näen heijastuksen itsestäni ja jollain tapaa se pakottaa hyväksymään ja rakastamaan eri lailla kuin ennen. Yhä uudestaan myös häkellyn paitsi siitä tietoisuudesta, että tämä lapsi on todella meidän, myös siitä, miten valmis ihminen on pienestä pitäen. Niin oma persoonallinen itsensä. ..ja taas jään aivan sanattomaksi. Miten kuvailla elämää joka pulppuaa niin voimakkaana ja omannäköisenä tuossa pienessä tytössä?

Tulevan vuoden saan viettää kokonaan kotona lapsen kanssa. Huikeaa. Monta mieliinpainuvaa hetkeä edessä, tiedän sen ja olen jo etukäteen kiitollinen. En aio luetella mitä kaikkea aion tai voisin tehdä. Sen sijaan pysähdyn tähän hetkeen ja hengähdän syvään. Kiitos valtaa mielen.

Ikimuistoista ja kaunista vuotta myös sinulle, joka tätä luet!

25 asiaa

Tekisi mieli kirjoittaa maailman kaunein lause tiivistämään tämän ikimuistoisen vuoden tunnelmia. Sanat eivät millään vaan riitä. Vaikka kuinka yritän, en löydä sitä lausetta, joka kertoisi riittävästi. Ihmettelen sitä, että miten maailma ympärillä ei muutu tämän enempää, vaikka joka päivä monen naisen ja miehen elämää ravistelee uuden ihmisen syntymä. Elän ja elämme keskellä ihmeitä, eivätkö kaikki sitä huomaa? 

Jotta en ihan sanattomaksi jäisi, päätin vastata Tunteellisen siilin haasteeseen kertoa 25 asiaa itsestä.


1. Olen aina ollut taipuvainen haahuilemaan niin menneessä kuin tulevassa. Edelleen teen näitä omia mielensisäisiä aikamatkojani, mutta yhä useammin huomaan olevani juuri tässä ja nyt. Kiitos pikkuiselle tästä hetkestä ja uudesta kyvystä olla siinä!

2. Olen esteetikko, rakastan kaikkea kaunista, mutta kotini ei ole sisustajan idylli vaan kotoinen pesä, jossa jokaisella tavaralla ei ole omaa paikkaansa.

3. Ideoin, suunnittelen ja pohdin asioita mielelläni, mutta toteutuksen ja päätösten teon jättäisin usein mieluusti muille.

4. Minulla on akateeminen koulutus, mutta useammin kuin kerran olisin ollut valmis polttamaan tutkintotodistukseni, koska ammatti ei ole tuntunut omalta. Onneksi en ole sitä tehnyt.

5. Olen jäänyt Aamu-tv-koukkuun nyt kotiäitinä ollessani. On aamuja jolloin huomaan olevani iloinen, kun tyttö herättää jo puoliseiskalta, koska ehdin nähdä enemmän Aamu-tv:tä.

6. Rehellisesti sanottuna viimeiset puoli vuotta ja reilusti enemmänkin olen nukkunut ihan todella katkonaisia öitä. Tyttö viihtyy tissillä helposti sen kymmenen kertaa yössä. Silti olen aamuisin yllättävän pirteä. En ymmärrä tätä yhtälöä.

7. Minulla on viha-rakkaus-suhde nettiin ja tietokoneeseen; sitä kautta olen löytänyt mm. elämäni rakkauden, mutta se on myös ikuinen riidanaihe elämäni rakkauden ja minun välillä.

8. Minulla on maailman ihanimmat siskot, ja toivon äärettömästi, että meidän tyttökin saisi tavalla tai toisella kokea sisaruutta.

9. Rakastan valokuvia, erityisesti vanhempia valokuvia. Ja ehkä vielä enemmän rakastan niitä tarinoita, joita kuvat heijastaa.

10. Haaveilen kodista, jossa olisi tilaa kaikenlaiselle käsillätekemiselle, sellaiselle terapeuttiselle "teen-mitä mieleen-juolahtaa"- tekemiselle, jota ei tarvitse esitellä kenellekään.

11.Tykkään sanasta hetki. Hetken kun voi luoda kauniiksi lopulta niin pienillä asioilla, vaikka muuten elämä ympärillä olisikin jotakin ihan muuta.

12. Parasta elämässä on kohtaaminen. Tällä hetkellä kaikkein sykähdyttävimpiä kohtaamisen hetkiä on esimerkiksi, kun tyttö herää päiväunilta ja kurkkaan vaunuihin. Se silmien tuike ja kaunis hymy on jotain käsittämättömän valloittavaa.

13. Lukeminen on ihanaa, rakastan kirjoja, mutta väsyneenä lukeminen meinaa jäädä. Nytkin mielessä on monta monta kirjaa, jotka haluaisin lukea, mutta joita en ole saanut aikaiseksi ottaa vielä käsiini. Olisi aika ihanaa asua suurensuuren kirjaston naapurissa, jotta aina kun mieleen juolahtaa, voisi pistäytyä hiukan nuuhkimassa uusia tarinoita.

14. Liian monesti havahdun siihen, että en ole kysynyt läheisiltäni, mitä heille kuuluu. Olisi myös ihanaa, jos joku siskoista asuisi niin naapurissa, että voisi vaikka aamukahvikupin napata käteensä ja hipsiä aamukaffelle sinne toiseen keittiöön - kysymään mitä kuuluu.

15. Kaikkien aikojen ehdoton lempivärini on punainen eri sävyissään. Joskus nuorena aikuisena minulla oli hetkellinen sininen kausi, mutta se oli hyvin hyvin hetkellinen.

16. Mielikuvissani minulla on pitkät, punaiset ja kiharat hiukset. Todellisuudessa ne eivät ole mitään näistä kovin suuressa määrin.

17. Rippikouluiässä surin sitä, että en voi tulla uskoon, koska olen jo. Nyt olen iloinen siitä, että lapsuudessa omaksuttu usko kantaa edelleen.

18. Siihen nähden miten paljon rakastan ihmisten kohtaamista, olen todella huono tarttumaan puhelimeen ja kutsumaan ihmisiä käymään. Ujo kun olen, enkä lopulta edes mahdottoman sosiaalinen. 

19. Minulla on tosi usein nälkä, enkä ymmärrä pikkunälän käsitettä, koska minulla joko on ihan kunnolla nälkä tai ei ole.

20. Minulla on viha-rakkaussuhde myös väittelyihin, joita käymme mieheni kanssa. Molemmat osaamme olla ärsyttävän voimakkaasti ja tunteella omien mielipiteittemme takana. Vaalikevät tuo tästä syystä oman lisämausteensa meidän olohuoneeseemme.

21. Äitiys on jotain paljon paljon enemmän kuin ikinä olin osannut ajatella. Sanoja on vaikea löytää sitä kuvaamaan. Äitiys on tunteita potenssiin sata.

22. Olen valon lapsi. Kyllä kaamoksellakin on puolensa ja hämärässä tunnelmansa, mutta lopulta valo kyllä voittaa, aivan ehdottomasti.

23. Toistan ehkä itseäni, mutta koska asia on niin paljon mielessäni, en voi olla sanomatta, että toivoisin niin paljon, että meillä vipeltäisi joskus pieniä tai vähän isompiakin menijöitä enemmänkin, enkä nyt puhu karvaisista otuksista. Uskallan edelleen haaveilla isosta keittiönpöydästä.

24. Haaveista puheen ollen, pakko myöntää, että haaveilen hyvin nukutusta yöstä. Mutta siitä huolimatta vierottaminen tuntuu vielä hyvin kaukaiselta asialta. Minusta ei ole koskaan pitänyt tulla taaperoimettäjää, mutta saa nähdä miten tässä käy.

25. Kello on kaksitoista päivällä ja olen edelleen yökkärissä. Pitkiä aamuja olen aina rakastanut. Olisiko aika juoda aamun kolmannet kahvit?

hurahtanut

Ekaluokkalaisena jo kirjoitin ystäväkirjaan toiveammatiksi Äiti, 16-vuotiaana "ennustin", että saisin ensimmäisen lapsen jo ennen kuin täytän 20v. ja tämän jälkeen vielä monta lisää. No, vuodet vieri, elämä ei mennyt ihan odotusten mukaan, haave pysyi - haaveena. Noin kolmekymppisenä olin edelleen yksin, etsin tietoa yksinadoptoimisesta, mietin mielessäni sos-lapsikylävanhemmuutta. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta ratkaisulta lähteä etsimään tietä vanhemmuuteen yksin. Aloin jo jopa tottua ajatukseen yksinolemisesta.

32-vuotiaana osui sitten tielleni hän, joka ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa. Meistä tuli perhe, kahden hengen perhe ja aloimme yhdessä haaveilla lapsesta ja lapsista.

Haave pysyi- haaveena edelleen. Ei se niin vain käynytkään. Löysin itseni uudestaan miettimästä adoptio- ja sijaisvanhemmuutta, tällä kertaa kaksin. Vanhemmuuden kaipuu oli vahva. Luottamusta emme menettäneet missään vaiheessa, kai jotenkin koko ajan olen tiennyt, että tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, minusta tulee äiti. 36-vuotiaana minusta tuli. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin kuin mitä nuori haaveilija aikoinaan kuvitteli, mutta juuri oikeaan aikaan - nyt uskallan sen sanoa. Rakastan tätä hetkeä, enkä tunne itseäni tippaakaan liian vanhaksi. 

Olen aivan hurahtanut äitiyteen. En ollut arvannut, miten monella tavalla kiehtovaa tämä voi olla, vaikka niin pitkään tätä odotinkin. Väsyneenäkin on kokonaisvaltaisesti jotenkin niin hyvä olla. Ei se sitä tarkoita, ettenkö kiukkua, pelkää, itke ja paru edelleen monia monia asioita. Mutta yhtäaikaa ja pääasiassa olen äärimmäisen onnellinen. On sellainen olo, että olen tullut kotiin piiitkältä piiitkältä matkalta. Voisin sanoa lapsesta aivan samat sanat, jotka äsken kirjoitin miehestäni "ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa". 

Persoona

Oon jotenkin ihan käsittämättömän lumoutunut siitä, miten Persoonia vauvat on jo ihan pienestä, omanlaisiaan, Ihmisiä oikein tosi isolla I:llä. Ihan ensihetkissä sitä vaan ihmettelee, pikkuhiljaa alkaa hahmottamaan millainen ihminen tässä oikeastaan onkaan kyseessä ja koko ajan sävyjä ja vivahteita tulee enemmän ja enemmän, kun vauva oppii itseään ilmaisemaan. Mun mielestä liikaa ei voi korostaa temperamentin merkitystä, siis ihan arkitilanteiden hoitamisen kannalta. Ainakin itelleni on aivan äärimmäisen palkitsevaa, kun alan miettimään arkea siitä kulmasta, että miten tuo meiän pikku Persoona sen näkee ja kokee.

..tuli vaan mieleen kun äsken taisteltiin urakalla unta vastaan. Voittihan se uni lopulta, mutta kyllä pisti tyttö kampoihin niin, että äiti saa olla oikein ylpeä ;)

paras ohje

Kirjoitin eilen pitkät pätkät, mutta kone päättikin "hylätä" tekstin. Nyt siis lyhyestä virsi kaunis. Kirjoitin nimittäin (mistäpäs muusta..) äitiydestä ja vanhemmuudesta. Näin kuukausina on tullut luonnollisesti asiaa mietittyä paljon. Välillä vimmatusti olen yrittänyt hakea opastusta netistä tai kirjoista tai muilta ihmisiltä, kokeneemmilta. Lopulta kaikista paras ohje, aivan ehdottomasti paras, on se, että itse tunnemme lapsemme parhaiten ja tiedämme, miten olla äiti ja isä juuri meidän lapselle. Kuuntelen siis entistä intensiivisemmin itseäni, tunnetta, vaistoa, intuitiota, miksi ikinä sitä sisäistä ymmärtämystään haluaa kutsua. Ensimmäisen tytön kanssa vietetyn kuukauden hämmennys johtuikin varmaan pitkälti siitä, että vasta tutustuttiin toisiimme. Ei kukaan tunne lastaan sillä sekunnilla, kun lapsi on syntynyt. Tutustutaan hiljalleen, yhdessä olemalla.

Kaikista kavalinta itselleni on ollut kuunnella liiaksi muita. Väsyneenä ja epätoivon hetkellä niin tekee. Luulee löytävänsä viisauden toisen sanoista. No, ehkä kierto kautta niin tapahtuukin. Kuuntelee toista, toimii toisen ajatusten mukaan, huomaa että eihän tämä asetu minun ajatuksiini ollenkaan eikä minun lapseeni ja palaan takaisin kuuntelemaan itseäni ja uskomaan omaan ajatukseeni. Äitiys on niin iholla oleva asia, että sitä on mahdotonta toteuttaa kirjojen mukaan. On tietysti kirjoista se apu, että niistä saattaa löytää samoinajattelijoita ja sanoja omille ajatuksilleen. Mutta niitä sanoja haluaa varovasti käyttää, koska niin helposti meidät äiditkin laitetaan lokeroihin. Jos lokeroita on, niin eiköhän niitä ole niin monta kuin on äitejäkin. Sitä paitsi kun on kyse asiasta, joka kasvaa, siis lapsesta, niin on antauduttava itsekin kasvulle ja kasvun myötähän tapahtuu muutosta, aivan väistämättä ja muutoksen myötä lokerot käyvät nopeasti ahtaaksi.

Lapsi on ihana, päivä päivältä ihanampi. En ymmärrä, miten on mahdollista, että jokin niin äärimmäisen ihana on aina vaan ihanampi, mutta niin se vain on. Ihmeellisen ihana, meidän oma :)

ei dii dii

Aina silloin tällöin vyöryy ärtymys ja uupumus yli, tulee sellainen tuntu, että selässä on aivan liian suuri painolasti, nämä voimat ei vaan riitä sen kantamiseen. Tosi asiassa aina taas voimia löytyy. Auttaa kun aamu taas valkenee, kun napsauttaa kahvinkeittimen päälle, sipaisee rakkaudella rakastaan ja kuiskaa "saat anteeksi".

Meiän perhe-elämän keskeinen kompastuskivi sai muutama vuosi sitten nimen ADD, tarkkaavaisuushäiriö. Iso kriisi miehelle kuulla, että se millainen hän on, voidaan osin luokitella häiriöksi. Onhan se karua. Hittolainen, minä oon minä, ehkä vähän omalaatuinen ja välillä vähän palikat hukassakin, mutta että häiriö. Missä kohta menee raja siinä mikä on luonnetta, persoonaa, temperamenttia ja missä sujahdetaankin häiriön puolelle. Ei ihan helppoa määritellä, ei todellakaan. Yksinkertaistettunahan asia ilmaistaan, että silloin kun nämä piirteet merkittävästi haittaavat elämää, voidaan puhua häiriöstä. Miten sitten haitta määritellään.. No, antaa asian olla, diagnoosi tehty ja sen kanssa eletään, nyt jo huojentunein mielin. On nimi, on keinoja, jolla minimoida tai ainakin vähentää "haittoja".

• Ei keskity yksityiskohtiin tai tekee tarkkaavaisuusvirheitä läksyissä, töissä tai muissa tehtävissä
• Ei kykene säilyttämään keskittymiskykyä leikeissä tai tehtävissä
• Ei tunnu kuuntelevan puhuteltaessa
• Ei seuraa ohjeita eikä kykene saattamaan loppuun läksyjä, koulutehtäviä tai töitä työpaikalla (mutta ei vastusta ja ymmärtää ohjeet)
• Tehtävien ja toimien organisointi on usein vaikeaa
• Ei halua aloittaa tehtäviä, jotka vaativat pitkää keskittymiskykyä
• Usein hukkaa tehtäviin tarvittuja välineitä (leluja, työkaluja, koulukirjoja)
• Häiriintyy helposti ulkopuolisista ärsykkeistä
• Unohtelee usein päivittäisiä tehtäviä

Siinä sitä listaa, tuttuja juttuja meiän arjesta. Moni tilanne voi jälkikäteen jo naurattaa, mutta silloin on tietysti nauru kaukana, jos jäytää mielessä pelko, että kaikki kaatuu, rahantulo loppuu, koti lähtee alta ja alituisen huolen vuoksi vaimon mieli horjahtaa lopullisesti vinoon. Onneksi nyt jo ymmärrän, että se on se pelkopeikko, joka tuollasia väittää, erityisesti yön pimeinä tunteina kuiskuttaa korvaan, puhuu omiaan, täyttä hömppää, "kakkajuttuja". Oikeassa elämässä on haasteita, mutta ei sellaisia, etteikö niiden yli päästäisi yhdessä kömmittyä, anteeksi pyydettyä, annettua ja yritettyä taas uudestaan.

..ja jos meiän pikkusirppana on ADD:n perinyt, niin varokaa vaan opettajat, täällä on vastassa sellanen leijonaemo, että oksat pois ;)

100%

Olen äiti. Äiti. Äiti. Pieni ottaa tilansa niin voimallisesti, että kaikki muut roolit ja tehtävät jää tehokkaasti sivuun. Milloin olen viimeksi ollut edes hetken ihan 100% vaimo? Entä ystävä? Sisko? Tytär? Työkaverista puhumattakaan.. Lapsettomana oli riipaisevaa, jos joutui kohdakkain tällaisen sataprosenttisen äidin kanssa. Vauvakerhot ja mammakaverit onkin suuri siunaus tässä tilanteessa. Siellä ja heidän kanssaan kun saa kellua tässä vauvatodellisuudessa aivan rajattomasti. Toivottavasti en häädä omia mistä-tahansa-syystä lapsettomia tai ns. lapsellisia lapsettomia ystäviä kauemmaksi, vaan osaisin hetkittäin edes olla ystävä, eläytyä edelleen siihen itselle niin tavattoman tuttuun tilanteeseen, että en ole vauva ja minä vaan ihan reilusti minä.

..niin ja etten itse itsellenikään tulisi ihan vieraaksi vaan muistaisin pitää kiinni siitä, kuka olen, koska pian lapsikin kasvaa minusta irralleen ja tarvitsee oman tilan, ei itsensä kadottanutta äitiä elämänmittaiseksi riipakseen.

vastakohtien mies

Minulla on mies, joka on ihan supermielenkiintoinen, ainakin minun mielestä. Sellainen vastakohtien mies. Yhtä aikaa rauhallinen ja spontaani, sitoutunut ja keskittynyt mutta toisaalta poukkoileva, herkkä ja huomaavainen mutta joissakin mielipiteissään jopa kova ja itsekäskin, poikkeuksellisen aito ja rehellinen, mutta myös jollain tapaa salaperäinen, hellä ja rakastava mutta myös paljon omaa tilaa kaipaava. Se on sellainen oman tiensä kulkija, jota ei voi olla rakastamatta, mutta jota ei aina meinaa ymmärtää.
Minulle mies on peili, josta nään itteni. Välillä oon kaunis, välillä aivan riiviö. Toisinaan havahdun siihen, että käyttäydyn miestä kohtaan kuin 3v kakara ja toisinaan taas kuin ylihuolehtiva äiti. Haluaisin olla ihan rehellisesti vaimo (ja paras ystävä ja rakastettu tietty myös ;), mutta eipä se tietysti aina oo ihan yksinkertaista. Minä kun saan ja voin miehen edessä olla just sitä mitä oon, niin tulee sitten tosiaan sitä oltua..
En tiedä, onko meidän arki keskimääräistä haasteellisempaa vai onko se ihan niinku kellä vaan. Ehkä meillä omat haasteemme on, luulisin.. En varmaan itsekään oo kumppani helpoimmasta päästä, vaativa oon itelleni, enkä toistakaan päästä helpolla. No ei päästä kyllä mieskään minua, ihan rehellisesti sanottuna. Rauta rautaa hioo, ihminen ihmistä. Niin sen pitääkin olla.

maaginen hetki

Synnytyksestä on aikaa noin kolme ja puoli kuukautta, ja huomaan kauhukseni jo alkavani haaveilla seuraavasta. Yhtenä päivänä höpötellessäni tytölle, juttelin hänelle jotain sellaista, että oot loppukevään lapsi ja synnyit kauniina kevätpäivänä. Samantien totesin, että tai no en tiiä, oliko päivä sään puolesta kaunis, koska oltiin koko päivä neljän seinän sisällä. Tämän sanottuani yhtäkkiä kuitenkin mieleen tuli kristallinkirkas tunnelmakuva synnytyssalista, jossa istuin aamupäivällä keinutuolissa, mies vieressä (supistuksen aikana miehen tehtävä oli raivoisasti heiluttaa keinua ja samalla silittää mua reisistä). Näin ikkunasta, että ulkona paistoi aurinko, oli valoisan ja lämpimän näköistä ja pyysin miestä aukaisemaan sälekaihtimia, jotta sain katsella sitä. En löydä oikein sanoja kuvaamaan sitä tunnetta mikä herää nyt kun tuota hetkeä muistelen. Se oli maaginen hetki, tai päivä, jotenkin niin uskomaton, kaikkine tuskineenkin. Ihan kylmät väreet menee, kun muistelen tuota päivää. Unenomaisena mielessä, mutta se on ollut niin täydellisen täyttä totta.
Hiukan hirvittää, että nyt jo mietin tällaisia. Ei se sinänsä ole mikään yllätys, että haluan toisenkin lapsen (ja kolmannen ja...), mutta että nyt jo alan tällaisia ajatuksia mielessäni pyörittämään. Eniten se hirvittää sen takia, että en haluaisi uudelleen ajautua siihen tilanteeseen, että haluan aivan sietämättömän paljon jotakin sellaista, mitä en ehkä voi koskaan saada. Tiedän, että meidän tilanne on sikäli kyllä hyvä, että periaatteessa on mahdollista jopa luomusti tulla raskaaksi ja ainakin kevyillä hoidoilla. Periaatteessa. Mutta todellisuus voi olla jotain aivan muuta. Inseminaation onnistuminen ei pitänyt olla millään muotoa todennäköistä. Toimenpiteen yhteydessä lääkäri totesi, että oikeasti ei kannattaisi tässä tilanteessa ollenkaan tehdä inssiä, mutta kun nyt täällä olet niin totta kai se tehdään ja pidetään peukkuja onnistumiselle, "kaikkihan on mahdollista". Huomaan miettiväni, että kuinka suuresta "ihmeestä" oli kyse? Niinkö suuresta että on epätodennäköistä, että se osuu toisen kerran meidän kohdalle? Vai uskaltaisinko luottaa siihen, että raskaus on voinut toimia osaltaan "lääkkeenä" lapsettomuuteen ja voisin tulla raskaaksi toisenkin kerran, jopa ilman lääkäreitä?

No, sallittakoon hajanainen ja huolimaton haaveilu aina välillä. Onneksi toistaiseksi aikaa omiin ajatuksiin vaipumiselle on rajallisesti ja siis saa nämäkin haikailut pidettyä toivottavasti aisoissa.

Nyt on aikapäivän toiselle kahvikupilliselle. Ihania nämä hetket kun saan hengähtää hiljaisuudessa pikku sirppanan nukkuessa. Ja ihana on se hetki kun kaivan unenlämpöisen, pehmeän ja tuhisevan pakkauksen ulos ulkovaatteistaan ja saan nuuhkutella vauvan tuoksua.

ajatuksista tekoihin

Aloin miettimään, että olenko sama äiti, joksi kuvittelin keväällä tulevani. Täytyy nimittäin reilusti tunnustaa, että a) oli osin aika suuret luulot itestä ja b) olen joutunut tosi monessa kohtaa nöyrtymään väsymyksen edessä.

Keväällä - toivoin, että voisin täysimettää puolivuotiaaksi, ja vielä osittaisimettää vuodenikäiseksi.
Nyt - toistaiseksi (thank God) imetys sujuu tosi hyvin (alkukankeuksista, pari kuukautta kestäneistä nännihaavoista ym selvittyä), ja voi olla, että ennakkoajatus toteutuu, mutta en vastusta hanakasti kiinteiden maistelua jo vähän aiemmin, jos nuppunen tuntuu olevan valmis ja halukas siihen.

Keväällä - kuvittelin, että meillä kestovaippaillaan vähintäänkin osittain.
Nyt - meillä kestovaippailtiin ehkä kaks viikkoa, jonka jälkeen jätettiin se tauolle, koska tämä äiti oli kaikesta aivan näännyksissä, ja oli välttämätön helpottaa arkea mistä sitä oli mahdollisuus helpottaa. Kestovaippatauko jatkuu edelleen, mutta tällä viikolla yllätin itseni jo miettimästä, voisiko kokeilla vaippailua uudestaan... Tosin haasteen toisi se, että nykyistäkin pyykkimäärää on välillä vaikea meiän pienessä kodissa sateisella säällä saada kuivatettua.

Keväällä - oletin, että tutittomuus kannattaa.
Nyt - meiän tissimaakari ei todellakaan syö tuttia, mutta tutittomuus ei johdu siitä, etteikö sitä ois tarjottu, vaan siitä, että se ei kertakaikkiaan kelpaa. Ja kyllä, on ollut hetkiä (nänni aivan törkeen kipeenä, äiti näännyksissä ja vauvalla tosi kova imemisen tarve) jolloin tutti olisi ollut ehdottoman tarpeen. Nyt jo onneksi pärjätään ilmankin.

Keväällä - ajattelin, että lasta ei opeteta siihen, että ollaan hissunkissun hiljakseen kun hän nukkuu, että oppisi arjen ääniin.
Nyt - jos pikkulikka rauhoittuu nukkumaan ilman että oon vieressä niin todellakin yritän olla aivan hissukseen, ettei heräisi ja minä saisin hetken illalla vietää itekseni tai miehen kanssa. Kyllä sitä sitten ehtii myöhemminkin opettaa.. uskoisin.

..listaa voisi jatkaa..
Mutta silti olen kyllä sama äiti. Kukapa ei elämän edessä joutuisi nöyrtymään, antamaan periksi ja anteeksi itselle. Sitä paitsi nämä nyt on aivan pieniä ja marginaalisia myönnytyksiä lopulta. Ja lopulta aika epäoleellisia asioita kun puhutaan äitiydestä. Kyllä äitiys on lopulta jotain ihan muuta, vaikka arki pitkälti rakentuukin imetyksestä, vaipanvaihdoista, nukkumisista jne.

ihana pieni

Rakkaus, hellyys ja suojelunhalu tuntuu päästä varpaisiin, kun pieni röhii ja köhii ja niiskuttaa. Ensimmäinen flunssa, mutta se ei pienen mieltä lannista.

Tänään jotenkin ihan erityinen kiitollisuus tulvii mielessä. Vuosi sitten olin epäuskoisissa tunnelmissa, positiivinen testi oli vasta tehty, mutta menkkatuntemukset ja tuhruttelu kiusasi mieltä ja herätteli epäilyksiä, josko sittenkään. Pitkä matka on kuljettu vuodessa, monen tunteen ja tunnelman kautta, koettu paljon, eletty niin keskellä haavetta, että on tämän tästä joutunut pysähtymään ja miettimään, että onko tämä unta vai totta. Meidän pieni rakas, vuosi sitten vielä aivan minimaalinen, nyt jo tuollainen touhukas, suloinen oma ittensä. Viisi ja puoli kiloa puhdasta kauneutta. Minä sain häntä kantaa sisälläni, tuntea kasvamisen omassa kehossani. Huikea lahja, aivan huikea. Ja nyt saan silmästä silmään katsoa. Nähdä pienen kauniissa silmissä heijastuksen isästään, poskien pyöreydessä aavistuksen itsestäni. Ymmärtää, että tämä pieni elämä on osa meitä, ei vain tänään, vaan koko loppuelämämme.

..ota siitä sitten selvää

Tiiän kyllä olevani malttamaton, mutta on tää vauva-arki tainnut tehdä entistä malttamattomaksi ja ennenkaikkea hetkessä eläjäksi (mitä sinänsä oon kyllä jo vuosikausia yrittäny harjotella). Nyt justiinsa tänä aamuna nimittäin tuntuu nousevan aivan ylipääsemättömäksi kysymykseksi yöimettäminen ja ajattelin, että samantien laitan asiasta kysymystä imetystuen keskustelupalstalle. Ja nyt hitsiläinen pitääkin odottaa ylläpidon hyväksyntää mun rekisteröitymiselle. Höh. Meinaa mennä ihan aamu sekaisin, kun ei HETI pääse kirjottamaan. Silläpä kirjotan tänne. Jos vaikka omat ajatukset selkiäis siitä.

..ja samalla kun päätän tänne kirjottaa, mieleen nousee aivan käsittämätön ajatus, että kehtaanko kirjottaa mitä kirjotan. Jostain syystä pelko siitä, että moititaan äitinä, on aika kova.

No, "ongelma" on nyt siinä, että meiän tuhisija on yöaikaan aivan kertakaikkisen kiinni tississä. En tiedä, onko kyse ns. tiheän imemisen kaudesta vai siitä, että tyttörukka on flunssassa, vai siitä, että on aivan liikaa assosioitunu siihen, että yöllä saa tissin heti suuhunsa kun haluaa, mutta hyvin pian syöttämisen jälkeen havahtuu uudestaan ja hyvin sinnikkäästi hamuaa ja etsii tissiä ja tätä voi tapahtua monta kertaa ennenkuin nukahtaa hitusen pidemmäks aikaa. Kunnes taas herää, vaihdan tissiä ja sama ruljanssi alkaa alusta. Viime yönä lopetin laskemisen siinä vaiheessa, kun olin yhteensä 12 kertaa antanu tissin tytölle suuhun.. Että hiukka on tämä äippä väsyksissä aamulla tällaisten öiden jälkeen. Yhtenä yönä jo päätin, että en anna tissiä uudestaan, jos on justiinsa syönyt. No, eihän siitäkään nukkumisen kannalta mitään tuu, kun tyttö vaan ähisee ja kitisee ja lopulta herää kunnolla ja sitten valvotaan ja rytmit menee sekaisin ja blaablaablaa. Tiedän, pitäis jaksaa muutama yö, ehkä viikko, ja kyllä se siitä oppii. Mutta kun ei meinaa jaksaa. Sitä paitsi kun samalla kaikuu kokoa ajan mielessä, että kuuluuko kolmen kuukauden ikäistä lapsentahtisella täysimetyksellä olevaa lasta ees alkaa opettaa siihen, että ei saa tissiä silloin kun sitä pyytää? Ainakaan unikoulua ei suositella alle puolivuotiaalle ja tämä kai vaatisi jonkinlaista unikoulua kuitenkin.. Niin ja mitä jos kyseessä onkin tiheän imun kausi ja tällä tavalla tehostaa maidon tuloa? Sitä paitsi tällä hetkellä kun raukka köhii, yskii ja rohisee varsinkin yöaikaan niin tuntuu, että jos imeminen helpottaa kuitenkin oloa. Eikä ainakaan haluais yhtään ylimääräistä nyt itkettää kipeänä. Ajattelin, että ens yönä (jos vaan muistan) kokeilen sitä, että jos pian syöttämisen jälkeen taas havahtuu hamuamaan, annankin heti perään imeä toisesta rinnasta, jos vaikka saiskin sillä tavalla vatsan täydemmäks ja nukahtais paremmin.

Sinänsä nyt kun itsekin on jo saanut kupin kahvia ja pahin aamuväsymys helpottaa, on sellainen olo, että jaksan kyllä tätä aivan hyvin nämä muutamat kuukaudet, jos tää vaan tytön kannalta on paras. No, sepä se, mistä sen tietää, mikä on paras!? No, ainakin kultamuru oli kyllä tänäkin aamuna aivan ihanan virkeän ja iloisen oloinen, eli vaikuttais siltä, että tyttö kuitenkin nukkuu hyvin, vaikka vois ajatella, että hänenkin yöt on vähän katkonaisia kun "ramppaa tissillä" kaiken yötä.

No juu, ei ne ajatukset tainnu yhtään selkiytyä, mutta tulipa kirjattua ylös edes itselle muistoksi :) 

tissitakiaisen tahtiin

Yksi keskeisimpiä asioita omassa tähän astisessa äitiydessäni on ollut imetys. Mies totesi tuossa jokin päivä, että et oo varmasti ikinä ennen puhunut tisseistäs niin paljon. No en todellakaan ;) Enkä varsinkaan ole ajatellut tissejäni niin paljon kuin mitä tänä kesänä on tullut tehtyä. Kyllä tuossa keskikesällä tuli monet kerrat manattua mielessä koko imetystä, kun tyttö oli takiaisen lailla kiinni koko ajan ja rinnanpäät oli aivan arkoina ja kipeinä.

Muistikuvat imetyksen ensihetkistä on jotenkin aika koskettavia. Eihän siitä suoraan sanottuna mitään tullut silloin, mutta olihan se suloista (näin jälkikäteen ajatellen) äidin ja tytön yhteistä sinnikästä räpeltämistä, kun kaikki on vielä uutta. Sairaalassa osattiin onneksi ihanasti opastaa. Kiitollisena ajattelen erityisesti yhtä yöhoitajaa, joka oikein otti asiakseen, että meillä lähtee imetys sujumaan ja niinhän se lähti :) Kun tyttö sai jutun juonesta kiinni, onkin sen jälkeen tosiaan ollut varsinainen tissitakiainen.

Kolmeen kuukauteen on kyllä tosiaan mahtunut jos jonkinmoista ajatusta omassa mielessä. On mietitty, että riittääkö oma maito ja välillä alkuun tarjottu korvikettakin. On yritetty imettää kellon mukaan, jos se vaikka toisi helpotusta vatsavaivoihin ja pulautuksiin. Mutta kaikkein paras neuvo minulle ja meille on lopulta ollut se, mitä sanottiin jo sairaalassa, että imetetään lapsentahtisesti. Jostain syystä sitä oli vaikea alkuun uskoa ja luottaa, että juuri se on oikea keino. Ehkä osa omista epäilyistä tuli myös joidenkin sivusta seuranneiden suusta, kun ihmeteltiin (ilman mitään paheksuntaa, mutta tuore äitihän on kuulevinaan rivien välissä kaikenlaista mitä siellä ei oikeasti ole..), että onpa tyttö paljon rinnalla. No onhan sitä hyvänen aika itsekin tullut mietittyä, vaikka kuinka moneen kertaan, että teenkö hallaa lapselle ja itelleni, kun annan tissiä niin usein. Mikä ihme se on, että pitäisi lapsen jo muutaman kuukauden ikäisenä muka pärjätä ilman äitiä!? Tajuan, että jostain käsittämättömästä syystä koen painetta, että mun pitäisi kyetä irrottamaan lapsi itestäni, että muutkin pystyisivät laittamaan lapsen yöunille, olemaan lapsen kanssa vaikka yhden illan, että äiti pääsisi "ulos". Mitä mitä miksi ihmeessä!? Havahdun itsekin ihmettelemään omaa ajatuksenjuoksua. Onko mulla halu lähteä jonnekin ilman lasta? No eipä oikeastaan. Jos ihan rehellisesti kuuntelen itseäni, mulla ei ole mitään kiirettä päästää irti. Jos jotakin helpotusta vauva-arkeen kaipaan, en oikeastaan kaipaa sitä, että pääsisin ilman lasta liikkumaan, vaan kaipaan sitä, että pääsen liikkumaan yhdessä lapsen kanssa ja että kotona ollessa iskä ja aika ajoin muutkin viettävät aikaa lapsen kanssa niin, että oma huomio voi suuntautua välillä muuallekin. Ihan rehellisesti sanottuna tällä hetkellä saan voimaa siitä, jos ajattelen, että saan imettää lasta juuri niin paljon kuin lapsi tahtoo, niin päivällä kuin yöllä, ja että saan elää sellaista päivärytmiä, joka lapselle on sopiva, mennä aikaisin nukkumaan, herätä aikaisin. Tiedän, että monet kokee turhaa syyllisyyttä siitä, että eivät imetä tai että lapsi nukkuu omassa vuoteessaan. Minä hölmö meinaan ottaa kantaakseni turhaa syyllisyyttä siitä, että imetän lapsentahtisesti ja nukumme vierekkäin. En ole aiemmin tajunnut, kuinka sitkeässä itsessäni on länsimainen ajatus itsenäisyydestä. Hämmentää tämä huomio.. enkä oikein osaa nyt ajatuksia kootakaan, että osaisin niistä järkevästi kirjoittaa. Päällimmäisenä nyt on vain mielessä, että osaisipa vaientaa mielessään sen totaalisen arvottoman "mitä muut tästä ajattelee"- kysymyksen, ja keskittyä kaikessa rauhassa tähän meidän omanlaiseen vauvaelämään.

auts

Tulinpa juuri tietämään, että olen kantanut meiän Nuppusta aivan väärin kantoliinassa.. ja vielä julkisesti ja häpeilemättä. Auts. Tämä äiti ei nyt tiedä, että unohtaisiko lukemansa ja jatkaisi samaan malliin, syyllistyisikö ja alkaisi pelkäämään, että on peruuttamattomasti vahingoittanut lapsensa motorista, kielellistä ja sosiaalistakin kehitystä vai nöyrtyisikö ja opettelisi ja opettaisi lapsensa oikeille tavoille. Taidan turvautua kompromissiin, unohtaa sopivasti, nöyrtyä sopivasti ja olla kantamatta syyllisyyttä ja näyttää peloille pitkää nenää.

pieni suuri persoona

Tasan kolme kuukautta sitten olin aamulla aikaisin herännyt toiseen aamuun, jolloin vieressäni nukkui pieni tyttö. Muistan, että silloin sairaalassa aamuisin, kun oli vielä muuten ihan hiljaista ja katselin vieressä tuhisevaa pientä ja pehmeää kääryläistä, itkin kiitollisuuden vuolaita mutta kevyitä kyyneliä. En voinut käsittää, että olimme siinä, äiti ja tytär. Nyt herään aamuisin ehkä alkuun hieman ärtyneenä siihen, kun vieressä alkaa hirmuinen sätkintä ja ähkintä. Mutta ei mene kuin hetki kun oma ärtynyt mieli väistyy ihan väkisin, kun saan unenpöpperöisen mutta niin valloittavan hymyn muruselta. Voi miten aamut onkaan tytöstä ihania, kun pääsee kapalosta tai unipussista vapaaksi, oikein kissamaisesti venyttelemään. Ja mikä ihaninta kun pääsee juttelemaan ja kertomaan äitille ihania pieniä asioita ja saa kuulla omaa kaunista ääntä :)  On hauskaa seurata, miten tyttö tuntuu aidosti rakastavan omaa ääntään, kun nyt on sen löytänyt ;)

..aamu näköjään harhautti tunnelmointiin.. ;)  Ajatus oli kirjoittaa temperamentista. Vaikka työn kautta ja muutenkin on temperamenttiasiat olleet aiemminkin aika tuttuja, niin  täytyy sanoa, että vasta nyt oman lapsen kanssa on jotenkin häkellyttävän selvästi tullut esiin, miten vahvasti temperamentti näkyy jo ensimmäisistä hetkistä lähtien. Kyseessä tosiaankin on synnynnäinen, vahva ominaisuus tai ominaisuuksien kirjo! Tyttöhän oli aivan oma hauska persoonansa jo sairaalassa, ja se sama persoona näkyy edelleen nyt kolmen kuukauden iässä. Tunteet ovat herkässä ja ilmaisu on voimallista. Kun nälkä tai väsymys iskee, se iskee voimalla ja se ilmoitetaan sitäkin voimallisemmin. Uudet asiat säikäyttää, mutta syli saa nopeasti rauhoittumaan ja sylistä on mukava katsella vaikka vähän jännittäisikin. Touhua riittää ja isot silmät katselee tarkasti kaikkea ympärillä olevaa, mutta kun pääsee jonkin ihana asian ääreen (kuten syömisen ;), keskittyminen siihen on intensiivistä ja on lähes ihan sama, mitä silloin ympärillä tapahtuu. On ihan liikuttavaa, miten tosissaan ja suurella nautinnolla näin pieni ihminen voi asioihin suhtautua :)

Kesän alussa olin välillä jotenkin hämmennyksissä tytön touhukkuudesta. Mistä tämä energia ja aktiivisuus oikein tulee? Jotenkin olin oppinut pitämään itseäni niin rauhallisena, miehestäni puhumattakaan, että ihmettelin, miten meidän lapsi voi olla näin touhukas. Oma äitini kertoi, että tyttö on ihan kuin minä vauvana. Mitä mitä? Tuntui kuin olisin astellut suurensuuren peilin eteen ja nähnyt itseni siinä selkeämmin kuin koskaan ennen. Tajusin, että aikuisuuden vuosina olen luonut kuvan itsestä, joka ei kaikilta osin vastaakaan ihan sitä, mitä synnynnäisesti olen. Muistan, että parikymppisenä olin aika lailla melankolian vallassa ja pohdiskelin kovasti itseäni. Muistan ristiriitaiset ajatukset siitä, millainen ihan oikeasti olen. Ulkoisesti olin (ja olen?) ujo, hillitty ja rauhallinen ja kuitenkin koin, että sisällä tapahtuu paljon ja olin valtavan kiinnostunut monista asioista, vaikken sitä ehkä osannut ilmaistakaan. Avioliiton myötä aloin tunnistaa paremmin, millainen olen (niin hyvässä kuin pahassakin..). Niin klisee kuin se onkin, aloin "löytää omaa ääntäni" (varmasti mieheni mielestä ihan raivostuttavuuteen asti ;). Nyt lapsen myötä tuntuu, että olen tullut entistä tutummaksi sen kanssa, millainen aidosti olen. Tunnistan tytössä niin paljon itseäni. Ja jotenkin aika häkellyttävää on tajuta se, että sillä samalla intensiteetillä ja kokonaisvaltaisuudella millä minä tyttöäni rakastan ja ihailen, on rakastettu ja ihailtu minuakin ja rakastetaan edelleen. 

hetkeksi hyllylle

Eräs ihminen sanoi keskikesällä minulle tärkeät sanat: "Jos joku väittää, että vauvan kanssa on pelkästään onnellista ja helppoa, se valehtelee niin että korvat heiluu." Oikein kivi vierähti sydämeltä kun kuulin nuo sanat. Äitiyden yksi myyteistä kai on, että vauva tekee onnelliseksi. No totta kai tekeekin, monella tapaa, mutta eihän onni ole koskaan sataprosenttista ja jokahetkistä. Tosiasia ainakin omalla kohdallani on, että tunneskaala on kesän aikana laajentunu. Joka päivä koen useita huumaavia hetkiä, jolloin tuntuu, että kaikki maailman kauneus on kätkettynä minun omaan lapseen. Se vaan on niin niin murunen :) Ja joka päivä tulee niitäkin hetkiä, kun ajattelee, että voisinpa laittaa tämän hetkeksi hyllylle, sinne ylimmälle.