perjantai 29. lokakuuta 2010

poks poks poks


Poksuu viikot, poksuu vauvamaha, poksuu pää.
12+0 ja maha jo niin iso, että että että.. Mitä ihmettä siellä kasvaa? Melekosen kova poika tai tyttö syömään ainaskin, kun äipällä on jatkuva nälkä ;) Tarkoitus olis vielä peitellä näitä uusia uhkeita muotoja sinne ens keskiviikon ultraan ainakin, onnistuneeko? Ihanahan tämä on, vauvamaha. Mutta onko se ihan normaalia, että se on jo nyt näin iso?! Viikossa on pullahtanu oikein toden teolla. Mitähän tästä vielä tulee.. ;)
Ja päässä poksuu välillä niin, että pelottaa.. En tiedä, kuinka paljon sillä on yhteyttä tähän raskauteen ja kuinka paljon on muuta.. Onneks käyn terapiassa, jospa sieltä löytyis apua, meinaa oma voima loppua, ei jaksa taiteilla ahdistuksen ja pelkojen kanssa, kun sais olla niin onnellinen. Ja olenhan mä, suuren osan aikaa ja sitten taas poks..

lauantai 23. lokakuuta 2010

Elämä on


Saisin olla onnellinen, saisin olla levollinen, rauhallinen, tyytyväinen, iloinen.. Mikä sitten on tämä sisäinen levottomuus, joka tulee ja menee, taas tullakseen uudestaan. Nyt juuri on rauha sielussa, mutta niin äkisti kaikki keikahtaa ja tunnen taas suurta avuttomuutta, ahdistusta, voimattomuutta. Olenko pyytänyt helppoa elämää, en. Haluaisinko silti helpon elämän, en. Haluaisinko elämän, jossa en kokisi ajoittaista tuskan läsnäoloa, en. Tiedän, todella tiedän niinkuin Anna-Mari Kaskisen runossa sanotaan:
"Kerran vielä merkityksen saavat, kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat. Aika kutoo suurta salaisuuttaan: kivun kautta Jumala luo uutta. Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, kyyneleetkin puhkeavat kukkaan. Vaikkei silmä vielä nähdä saata, tuskakin on toivon kasvumaata."
Tänään saan iloita elämästä, joka kasvaa sisälläni. Saan iloita siitä, että minua rakastetaan ja minä saan rakastaa. Saan iloita terveydestä. Saan iloita sydämen rauhasta. Saan iloita kodista. Miksi ihmeessä murehdin? Koska en tiedä tulevasta, en tiedä, miten selviämme, jaksamme, kestämme. Mitä jos mies ei saa työtä, mitä jos jompikumpi meistä masentuu, mitä jos rahat eivät riitä, mitä jos meitä halveksitaan, meille nauretaan, meidät hylätään.. Vakuutan itselleni, että meistä pidetään huolta, on luvattu pitää, on pidetty tähän asti, ja tullaan pitämään loppuun asti. Aliarvioin Kaikkivaltiaan Jumalan, jos muuta epäilen. Saan olla turvassa, lapsi sisälläni on turvassa. Kiitos siitä.
Jos en olisi raskaana, keittäisin nyt kahvit, istahtaisin ja hengähtäisin hetken, antaisin elämän virrata sisään. Koska olen raskaana, laitan pitkäkseni sängyn päälle, vedän vilttiä jaloille, painan silmät kiinni, hengähdän ja hymyilen hiljaa mielessäni. Elämä on, minussa ja ympärilläni, joka hetki.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Häivähdyksiä


Oon ollu itelleni jopa poikkeuksellisen levollisella mielellä jo pitkän aikaa. Aika ajoin raskauteen liittyvät pelot, opiskeluun liittyvä stressi, miehen työtilanteeseen liittyvät jännitykset häivähtää mielessä, mutta vain häivähtää. Opiskeluasioille, itelleni opiskelijana osaan jopa nauraa. Nyt viime yönä valvoin tavallista enemmän, en ollu ahdistunu enkä pelokas, mutta hiukan piti turvaa hakea vieressä nukkuvasta miehestä. Ottaa kädestä kiinni ja vakuuttaa itelle, että kaikki on hyvin. Mitä pitemmälle tää raskaus etenee sitä vähemmän pelkää, sitä todellisemmalta tuntuu lapsi sisälläni ja sitä hirvittävämpi olisi painajainen, jos jotain kävisi. Luin jostain blogista, jossa blogin pitäjä oli menettäny lapsensa muistaakseni rv20, että siinä vaiheessa lääkäri antoi hänelle 1-3 vuorokautta sairaslomaa. Vuorokautta!? Eihän sellaisesta selviä päivissä, menee vähintään viikkoja, todennäköisesti kuukausia, mahdollisesti jopa vuosia.
Huhhuh, kyllä tuntuu nyt taas päivät etenevän etanan vauhtia.. Vielä kolme viikkoa seuraavaan ultraan. En tiiä, oonko ikinä odottanu kevään tuloa näin paljon kuin nyt. Vaikka haaveilen myös kaikista raskauden vaiheista, mutta rehellisesti sanottuna toivon, että aika menisi siivillä. Edes sinne kun alan tuntea kultamurusen liikkeet.

Mehutauko


Raskauden myötä on muutamien arkisten uusien haasteiden edessä (jotka ei todellakaan oo ongelmia, mutta tekee mieli kuitenkin kirjata havaintojaan ylös).
Kun ei juo kahvia.. mitä pitäisi juoda, kun tekee mieli virkistystä töiden välissä tai haluaisi "seurustella" kahvikupin ääressä. Kun ei maistu kahvi, ei maistu tee. Korvikkeeksi oon käyttäny kaakaota, mehua tai vaikka ihan lasillista vettä, mutta ei niissä vaan oo (vielä ainakaan) sitä kahvin "psyykkistä" voimaa, jolla jaksaa taas hetken verran pinnistää kauemmin töiden ääressä.
Päikkärit.. päivällä nukuttaa joskus montakin kertaa aivan armottomasti, enkä ikinä aiemmin oo niin nopeesti ja niin sikeään uneen vajonnut päikkäreillä. Äskenkin laitoin puolen tunnin päähän kellon herättämään ja aivan sikeästä unesta heräsin. No ei se mitään, virkistää varmaan, mutta tiiätte, että se herääminen on aina pienoisen ponnistuksen takana, oli kello sitten mitä tahansa.
Hampaitten pesu ja lankaus.. hampaista pitää pitää oikein erityinen huoli nyt sekä ittensä takia että tulevan lapsen takia (osui ja uppos suuhygienistin valistus, kiilas muuten taikasanalla "raskaana" aika tyylikkäästi ohi kaikkien hammastarkastusjonojen), mutta kun tavallinen hammastahna haisee ja maistuu yököttävälle ja puhumattakaan siitä, että erityisesti lankaaminen saa herkästi aikaseks yökkimisreaktioita. No, ratkaisuna miedomman makuinen hammastahna ja mitä ahkerammin hammasvälinsä puhdistaa, sitä nopeampaa ja vähemmän yököttävää se on. Eli tästäkin haasteesta selvitään :)
..miettii Haruko omppumehulasin ääressä.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Pömppis


Oon suuren osan aikuisuudesta ollu selkeästi hoikka. 30+ ikäisenä ja etenkin avioitumisen myötä kiloja on tullut siinä määrin lisää, että nykyään mua voisi kutsua ehkä ennemmin "normaaliksi". Ei se mitään, hiukan on ollu sopeutumisvaikeuksia, mutta loppujen lopuks oon aika tyytyväinen itteeni, ja tyytyväisyyttä luonnollisesti lisää se kun mies kehuu naiselliseksi. En siis oo juurikaan joutunu painiskelemaan kilojen kanssa, ja vaakaa oon käyttäny vain satunnaisesti. En siis myöskään ainakaan etukäteen panikoi tippaakaan siitä, että millainen määrä kiloja kertyy raskausaikana.
Mutta tämä maha! Oon aina ollu hoikkanakin taipuvainen pömppikseen ja iltaturvotukseen ja kyllä nyt saa sitten nauttia oikein olan takaa näistä molemmista :) Kotioloissa sehän on aivan ok ja mies ihailee mun vatsaa, mutta tuolla ihmisten ilmoilla välillä vähän jännittää, että miten ihmeessä saan piilotettua tän mahan. Osuin tänään yhdeltä raskausaiheiselta keskustelupalstalta bongaamaan sellasen ketjun, johon ihmiset lähettää mahakuvia. Oli muuten helpottavaa!! Toisilla oli viikoilla 20 pienempi maha kuin mulla nyt, mutta oli niitä muitakin, joilla oli selvä pömppis jo alkuraskaudesta. Muistelen jonkun gynelogin joskus mulle sanoneen, että kohtu olis jotenkin aika edessä eli kai näitä rakenteellisia erojakin meissä ihmisissä on. Nyt sitten mietinkin, että kuinka kauan vielä yritän peittää vatsan ja missä vaiheessa kertakaikkiaan päätän, että siinäpähän on ja alan nauttimaan siitä, että ei tarvii nolostella turbomahaa.

Blogimaailman havaintoja


Monissa blogeissa kerrotaan mitä muita blogeja kirjoittaja säännöllisesti seuraa. Oon miettinyt, pitäisikö sellainen lista tehdä. Useat seuraa saman kategorian blogeja, mihin omakin kuuluu. Suuri osa mitä ite lueskelen on lapsettomuusblogeja, sitten on muutama raskausblogi, laihdutusblogi, erokriisiblogi. Avioliitto- ja mielenterveysblogit kiinnostaa myös. Tuntuu hassulta listata blogeja niin laajalla skaalalla, ehkä jätänkin listan tekemättä.. ainakin toistaiseksi.
Se mikä tässä on itelleni erityisen hämmentävää on se, että jollain tavoin kiinnostus tuntuu kiertyvän aina elämän kriisi-/taitekohtiin, ihmissuhteisiin, perheisiin, (mielen)terveyteen.. eli juuri niihin asioihin, mitkä on liittyny mun työhön. Sehän sinänsä kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta kun mä olen vihdoin viimein päässyt sieltä töistä pois!!, siirtynyt luovalle alalle ja järki sanoisi, että nyt kuuluisi kiinnostaa katsoa sitten niitä taide- ja käsityöblogeja. En oikein tiiä, mitä ajattelisin tästä havainnosta, olisinko tyytyväinen ja ajattelisin "ehkäpä sisimmässäni oon kuitenkin aikanaan tehny ihan oikeita alanvalintoja ja nyt vaan tarviin pientä irtiottoa jotta taas pääsen käsiksi siihen, mikä on omaa" vai kauhuissani "oon aivan jumissa vanhassa, en pääse irti, pelkään heittäytyä uuteen, koska en tiedä riittävätkö rahkeet". Ehkäpä tosiasiassa kummassakin ajatuksessa on pieni siemen totuutta. Ja kyllä kai se on ihan rehellisesti myönnettävä, että ihmisen mieli ja hyvinvointi kiehtoo edelleen... En siitä taida päästä minnekään, ja niin vaikeaa kuin se tavallaan on myöntää, niin todennäköistä lienee, että sitten kun toivottavasti piiitkän ajan jälkeen palaan takaisin työelämään, tuun palaamaan sellaiseen työhön, missä oon lähellä ihmistä. Mutta jos vaan mahdollista vanhaan työpaikkaan en palaa, joku raja sentäs, hyvänen aika..

tiistai 5. lokakuuta 2010

Ylypiä ittestäni


En mä ihan surkee oo, oon saanu yhen (tai oikeestaan kaks) keskeisen homman hoidettua ja siitä erittäin hyvä mieli. Nyt vois jopa oikein hyvällä mielin mennä kuumaan suihkuun ja sitten kylpytakki päällä sohvalle vaan löhöilemään ja odottelemaan, kun kullanmuru tulee töistä. Muutenki viikko on noin niinku opiskelun suhteen edenny huomattavasti etukäteisodotuksia paremmin. Ei tässä vielä ole mitään menetetty :)
Nyt on sitten sellasen heikotus-kuvotuksen vuoro, että ei oikeen mikään ruoka maistuis, mut tietää, että jotain pitäis suuhunsa laittaa, että olo helpottais. Suolakeksit menee ja jätski vois mennä. Ja pitäisköhän porkkanoita kuoria, että vois niitä narskutella. Ihmeellistä tän heikotuksen kanssa, kun jos on hetki, että olo on hyvä, iskee epäilys, että apua, onkohan jotain pielessä ja sit ku heikotus on päällä, toivois vaan, että menis ohi. Joo, vähän on hermoheikkoa vielä tämä oleminen, mutta eiköhän se kukoistuskin sieltä tule. Tai niin mä oon aina kuvitellu, että sitten raskaana oon ihanan hehkeä ja kukoistava :D
Viime yönä valvoskelin ja mietin lapselle nimeä. Meillä on toiset nimet jo tiedossa sekä tytölle että pojalle, kun halutaan antaa suvussa pitkään kulkeneet nimet, mutta ekat nimet on hakusassa. Ei tällai päiväsaikaan oikein sisu vielä anna periks alkaa asiaa vakavasti pohtimaan, mutta yöllä voi salaa kuvitella mielessään kaikenlaista. Esimerkiks sitäkin oon kuvitellu, kun ollaan koko kolmihenkinen perhe sairaalan perhehuoneessa, kun mies katsoo ja silittää lasta ihmeissään siitä, että miten me ollaan voitu saada jotain näin kaunista aikaan. Ihan rehellisesti voin sanoa, että haluan kuvitella aika yksipuolisesti kauniita asioita, antaa sitten todellisuuden olla mitä vaan, mutta haaveissa on lupa liitää korkealla.
Hyvä mieli jotenkin, toivottavasti nukkumaanmenoon saakka.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

On tämä totta


Ajattelen raskautta ja tulevaa lasta lähes joka hetki, mutta silti on vaikea mieltää, että ihanko oikeasti se olen minä, joka näitä ajatuksia ajattelee. Minäkö olen tuleva äiti, minäkö olen raskaana. Yhtä aikaa keho ja tuntemukset huutaa raskautta; kuvottaa, nälättää, turvottaa, pingottaa, unettaa.. Enkä siltikään meinaa uskoa. Toisaalta onko se ihme, koska mun pian 36-vuotisesta elämästä oon tienny olevani raskaana vasta neljä viikkoa. Onko siitä oikeasti niin vähän aikaa.. Äitydestä oon haaveillut jo 16-vuotiaasta, vahvemmin kaipaillut, kuumeillut ehkä n. 25-vuotiaasta ja aktiivisesti yrittänyt ja odottanut 33-vuotiaasta eli takana on se melkein 20 lapsetonta haaveilun/kaipuun/yrittämisen/odottamisen vuotta. Neljä viikkoa siinä rinnalla on aika vähän, ihmekös pää on sekaisin ja identiteetti hakusassa. Ja silti tää tuntuu niin oikealta ja luonnolliselta. Jos tämä siis on totta. Voi, annathan sen olla..

Rinsessa Ruusunen


Aamulla kello soi puol seiska ja päikkäreille pääsee vasta neljän/viiden jälkeen.. Miten siitä selviää? Oon kadottanu sen käden, jolla otetaan itteä niskasta kii, tartutaan töihin. Ois löydettävä, aivan välttämättömästi, alkaa olla nimittäin epäilyttävästi suuntausta siihen, että kaiken ei-niin-mieluisen ja raskaalta-tuntuvan "unohdan", kertakaikkiaan unohdan. Välillä saan välähdyksiä "argh, sekin on tekemättä" ja sitten taas vaivun tähän "raskausuneen" tai mikä ikinä tämä tila onkaan, enkä halua koskaan tästä herätä.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Mistä erottaa laiskuuden ja väsymyksen?


Jompaakumpaa tai molempia on ollut jo vuosia, väliin mahtuu muutamia päiviä tai parhammillaan viikkokin (melkein) jolloin näin ei oo, mutta sitten taas. Fyysisesti en voi olla väsynyt (paitsi tietysti nyt kun on raskaana), koska nukun pitkät yöunet, syön hyvin, ulkoilen päivittäin (kiitos koiravaarin) ja vapaa-aikaa riittää. Kyse ei pohjimmiltaan oo myöskään siitä, että oisin onneton, vaikka kyllä elämässä takaiskujakin on rittänyt, pettymyksiä ja pään hakkaamista seiniin välillä kipeästikin. Sen tiedän, että olen työuupunut, mutta ärsyttää (tavallaan), että kipukynnys on niin matalalla, että oon joutunu jäämään sairaslomalle siinä vaiheessa kun lääkärit arvelee, että kuukausi riittää toipumiseen. Vaan kun ei oo riittäny. Näennäisesti oon jaksanu, siis töissä, mutta nyt kun oon jääny opintovapaalle töistä (kärvisteltyäni sitä ennen pitkään vain osa-aikaisena uupumuksen tai sen pelon takia) tajuan, että oikeesti en oo jaksanu, en kertakaikkiaan ja se kostautuu edelleen kotona ja nyt opiskeluissa. En kertakaikkiaan meinaa jaksaa tehä oikein yhtään mitään. Opiskelu, johon lähdin innolla ja jonka aihe oikeesti innostaa tosi paljon, meinaa sekin jo puuduttaa. Jos saisin päättää, jäisin nyt kokonaan kotia, kasvattaisin tätä lasta sisälläni, rakentaisin lapselle pesää tänne meiän kotiin, hellisin miestä, tekisin hyvää ruokaa ja leipoisin, kirjottaisin blogia, lukisin kirjoja, kuuntelisin musiikkia, kävisin pitkillä kävelyillä ja katselisin miten syksy muuttuu talveksi ja talvi kevääksi, viipyisin lähellä Kaikkivaltiasta Jumalaa, etsisin ja toivoisin löytäväni voimaa lähteä kodin ulkopuolelle ja kohdata muita ihmisiä.
Mutta jos tää onkin vaan laiskuutta ja pitäis vaan ottaa itseä nisksta kii ja p*r*kl* lopettaa tällanen valittaminen ja ruveta hommiin, senkin saamaton laiskuri!

Rukous


Rakas Jumala, älä vie meiltä tätä lasta pois. Tapahtukoon sinun tahtosi, mutta onhan tahtosi, että me saamme tämän lapsen. Ota pelko pois.
Aamen