mielen muutoksia

Tajusin yhtäkkiä, että mä oon muuttunu. Tai mun ajatukset ja mielen maailma on jotenkin erilainen kuin ennen. Mikään ei oo muuttunu kertarysäyksellä, vaan hiljalleen. Oon sisäiseltä maailmaltani paljon levollisempi, olen enemmän läsnä tässä hetkessä, vain vähän menneessä ja tulevassakaan en juuri muutamaa kuukautta pidemmällä. Tunnepiikkejä, itkua, raivoa ja pelkoa tulee edelleen silloin tällöin, mutta niiden välissä mieli on pääosin rauhallinen. Monet sanoo, että raskaana ollessa jotenkin on tunneherkempi. En tiedä, kyllä mulla tunteet edelleen on herkässä, mutta stressipeikko on poissa, ja sen takia mulla on kokonaisuudessaan paljon paljon tasaisempi olo kuin aiemmin. Tunnen, että oon nyt täsmälleen oikealla paikalla ja oikeaan suuntaan menossa. Vuosia kituutin työssä, jossa tasapainoilin jaksamisen kanssa. Vastakkain oli halu tehdä tärkeää, haastavaa ja mielenkiintoista työtä ja tietoisuus siitä, että mun voimat ja innostus ei riitä ja olen usein sillä ns. epämukavuusalueella itteni kanssa. Kun viime kesänä lähdin töistä, monet kehui päätöstä rohkeaksi. Ite koin, että tein sen mitä oli välttämätöntä tehdä, en nähnyt päätöksessä mitään erityisen rohkeaa. Nyt tajuan, että kyllä siinä oli sitäkin. On rohkeaa katsoa itteään peiliin ja tunnustaa, että en jaksa, en pysty, haluan luovuttaa ja siirtyä pois. Ja miten paljon oon saanut luovuttuani! En tiiä, onko raskaaksi tulemisella mitään tekemistä työn lopettamisen kanssa, voi ollakin tai sitten ei. Joka tapauksessa vaikka en olisi raskaanakaan, oon saanu niin paljon. Tuntuu tavallaan jopa siltä, että oon saanu itteni takaisin, unelmat ja uskon siihen, että saan nyt ja tulevaisuudessa olla juuri oikealla paikalla juuri sellaisena kuin olen. Nää sanat tuntuu tavallaan aika suureellisilta, ja jos mun tämän hetken arkea miettii, sitä ne ehkä onkin. Mutta mulle itelleni, tuntien oman mieleni, nää on mullistuksia, isoja asioita, oikein suurensuuria, sellaisia, jotka saa elämän tuntumaan Elämältä, vaikka ulkopuolisen silmin eläisinkin hidasta ja tapahtumaköyhää elämää.

1 kommentti kommentoi

enkeleitä

Elämä pysäyttää. Usein toisten kautta. Tällä viikolla oon miettinyt paljon pientä enkelityttöä, jonka äidin blogia oon talven mittaan aika ajoin lukenut. Pieni elämä uupui aivan liian varhain. Kirpaisee erityisen paljon, kun raskaus oli hyvin samassa vaiheessa omani kanssa. Miten ikinä selviäisin, jos menettäisin omani.. Jos tanssi kohtuni sisällä pysähtyisi.. En uskalla enkä voi edes ajatella. Samalla ajatukset on palanneet läheisten pienenpieneen enkelipoikaan, jota ei koskaan saatu oppia tuntemaan kuin ajatuksissa. Tunnen kipua, kun ajattelen vanhempia, jotka on joutuneet luopumaan omastaan. Sanat ei yllä siihen suruun.
On sanomattakin selvää, että näitä pieniä ja heidän surun murtamia vanhempia ajatellessa kiitollisuus omasta tilanteesta kumpuaa vahvasti ja syvältä. Se on hiljaista kiitosta. ..tunnen oman lapseni läheisyyden taas vahvempana kuin koskaan. Jumalani Jumalani, varjelethan meidät pahalta. ..ja ole lähellä niitä, jotka surevat.

4 kommenttia kommentoi

hetki lähenee

Yhä enemmän oon alkanu miettiä synnytystä. Enkä pelkää oikeestaan ollenkaan, ihan oikeesti. Hassua, sellanen onneton pelkuri kun mä jossain muissa asioissa olen.. Jos jotakin pelonkaltaista tunnetta on, niin kaikki se liittyy oikeestaan siihen, että mitä jos vauvalle tulee "hätä" jossain synnytyksen vaiheessa ja ihan ihan ihan ihan pienesti on vilahtanu mielessä, että mitä jos mulle kävisi tositosi huonosti synnytyksessä. Mutta kipua en osaa pelätä ollenkaan, enkä sitä, että osaanko. Tiiän, että kipua tuun kokemaan, varmaan enemmän kuin siinä tilanteessa tuntuu millään tavalla siedettävältä, mutta jotenki mulla on suuri luottamus siihen, että mun keho tietää ja osaa toimia kivusta huolimatta. Nyt ajattelen (enkä siis lukitse vastaustani vaan pidän itselläni täydet oikeudet muuttaa ajatuksiani niin paljon kuin ikinä), että haluan kaiken mahdollisen lääkeettömän kivunlievityksen siis hierontaa ja lämpöpussia ja mitä niitä nyt on tarjolla ja sitten tarpeen mukaan lääkitystä.
Ja voi sitä ihmettä kun mietin hetkeä, jolloin saan vauvan syliini.. ja kun rakas saa syliinsä. Pakahduttavaa.. ja se on totta niin pian.
..paljon ois muitakin asioita, mistä haluais nyt osata kirjottaa, siis asioita raskauden ulkopuolelta, mutta yritän toisella kerralla. Ja toisaalta uppoutumalla raskauteen suojelen itteäni liialta muulta pohdinnalta, tai yritän ainakin.

0 kommenttia kommentoi