maanantai 29. elokuuta 2011

tissitakiaisen tahtiin

Yksi keskeisimpiä asioita omassa tähän astisessa äitiydessäni on ollut imetys. Mies totesi tuossa jokin päivä, että et oo varmasti ikinä ennen puhunut tisseistäs niin paljon. No en todellakaan ;) Enkä varsinkaan ole ajatellut tissejäni niin paljon kuin mitä tänä kesänä on tullut tehtyä. Kyllä tuossa keskikesällä tuli monet kerrat manattua mielessä koko imetystä, kun tyttö oli takiaisen lailla kiinni koko ajan ja rinnanpäät oli aivan arkoina ja kipeinä.

Muistikuvat imetyksen ensihetkistä on jotenkin aika koskettavia. Eihän siitä suoraan sanottuna mitään tullut silloin, mutta olihan se suloista (näin jälkikäteen ajatellen) äidin ja tytön yhteistä sinnikästä räpeltämistä, kun kaikki on vielä uutta. Sairaalassa osattiin onneksi ihanasti opastaa. Kiitollisena ajattelen erityisesti yhtä yöhoitajaa, joka oikein otti asiakseen, että meillä lähtee imetys sujumaan ja niinhän se lähti :) Kun tyttö sai jutun juonesta kiinni, onkin sen jälkeen tosiaan ollut varsinainen tissitakiainen.

Kolmeen kuukauteen on kyllä tosiaan mahtunut jos jonkinmoista ajatusta omassa mielessä. On mietitty, että riittääkö oma maito ja välillä alkuun tarjottu korvikettakin. On yritetty imettää kellon mukaan, jos se vaikka toisi helpotusta vatsavaivoihin ja pulautuksiin. Mutta kaikkein paras neuvo minulle ja meille on lopulta ollut se, mitä sanottiin jo sairaalassa, että imetetään lapsentahtisesti. Jostain syystä sitä oli vaikea alkuun uskoa ja luottaa, että juuri se on oikea keino. Ehkä osa omista epäilyistä tuli myös joidenkin sivusta seuranneiden suusta, kun ihmeteltiin (ilman mitään paheksuntaa, mutta tuore äitihän on kuulevinaan rivien välissä kaikenlaista mitä siellä ei oikeasti ole..), että onpa tyttö paljon rinnalla. No onhan sitä hyvänen aika itsekin tullut mietittyä, vaikka kuinka moneen kertaan, että teenkö hallaa lapselle ja itelleni, kun annan tissiä niin usein. Mikä ihme se on, että pitäisi lapsen jo muutaman kuukauden ikäisenä muka pärjätä ilman äitiä!? Tajuan, että jostain käsittämättömästä syystä koen painetta, että mun pitäisi kyetä irrottamaan lapsi itestäni, että muutkin pystyisivät laittamaan lapsen yöunille, olemaan lapsen kanssa vaikka yhden illan, että äiti pääsisi "ulos". Mitä mitä miksi ihmeessä!? Havahdun itsekin ihmettelemään omaa ajatuksenjuoksua. Onko mulla halu lähteä jonnekin ilman lasta? No eipä oikeastaan. Jos ihan rehellisesti kuuntelen itseäni, mulla ei ole mitään kiirettä päästää irti. Jos jotakin helpotusta vauva-arkeen kaipaan, en oikeastaan kaipaa sitä, että pääsisin ilman lasta liikkumaan, vaan kaipaan sitä, että pääsen liikkumaan yhdessä lapsen kanssa ja että kotona ollessa iskä ja aika ajoin muutkin viettävät aikaa lapsen kanssa niin, että oma huomio voi suuntautua välillä muuallekin. Ihan rehellisesti sanottuna tällä hetkellä saan voimaa siitä, jos ajattelen, että saan imettää lasta juuri niin paljon kuin lapsi tahtoo, niin päivällä kuin yöllä, ja että saan elää sellaista päivärytmiä, joka lapselle on sopiva, mennä aikaisin nukkumaan, herätä aikaisin. Tiedän, että monet kokee turhaa syyllisyyttä siitä, että eivät imetä tai että lapsi nukkuu omassa vuoteessaan. Minä hölmö meinaan ottaa kantaakseni turhaa syyllisyyttä siitä, että imetän lapsentahtisesti ja nukumme vierekkäin. En ole aiemmin tajunnut, kuinka sitkeässä itsessäni on länsimainen ajatus itsenäisyydestä. Hämmentää tämä huomio.. enkä oikein osaa nyt ajatuksia kootakaan, että osaisin niistä järkevästi kirjoittaa. Päällimmäisenä nyt on vain mielessä, että osaisipa vaientaa mielessään sen totaalisen arvottoman "mitä muut tästä ajattelee"- kysymyksen, ja keskittyä kaikessa rauhassa tähän meidän omanlaiseen vauvaelämään.

perjantai 26. elokuuta 2011

auts

Tulinpa juuri tietämään, että olen kantanut meiän Nuppusta aivan väärin kantoliinassa.. ja vielä julkisesti ja häpeilemättä. Auts. Tämä äiti ei nyt tiedä, että unohtaisiko lukemansa ja jatkaisi samaan malliin, syyllistyisikö ja alkaisi pelkäämään, että on peruuttamattomasti vahingoittanut lapsensa motorista, kielellistä ja sosiaalistakin kehitystä vai nöyrtyisikö ja opettelisi ja opettaisi lapsensa oikeille tavoille. Taidan turvautua kompromissiin, unohtaa sopivasti, nöyrtyä sopivasti ja olla kantamatta syyllisyyttä ja näyttää peloille pitkää nenää.

pieni suuri persoona

Tasan kolme kuukautta sitten olin aamulla aikaisin herännyt toiseen aamuun, jolloin vieressäni nukkui pieni tyttö. Muistan, että silloin sairaalassa aamuisin, kun oli vielä muuten ihan hiljaista ja katselin vieressä tuhisevaa pientä ja pehmeää kääryläistä, itkin kiitollisuuden vuolaita mutta kevyitä kyyneliä. En voinut käsittää, että olimme siinä, äiti ja tytär. Nyt herään aamuisin ehkä alkuun hieman ärtyneenä siihen, kun vieressä alkaa hirmuinen sätkintä ja ähkintä. Mutta ei mene kuin hetki kun oma ärtynyt mieli väistyy ihan väkisin, kun saan unenpöpperöisen mutta niin valloittavan hymyn muruselta. Voi miten aamut onkaan tytöstä ihania, kun pääsee kapalosta tai unipussista vapaaksi, oikein kissamaisesti venyttelemään. Ja mikä ihaninta kun pääsee juttelemaan ja kertomaan äitille ihania pieniä asioita ja saa kuulla omaa kaunista ääntä :)  On hauskaa seurata, miten tyttö tuntuu aidosti rakastavan omaa ääntään, kun nyt on sen löytänyt ;)

..aamu näköjään harhautti tunnelmointiin.. ;)  Ajatus oli kirjoittaa temperamentista. Vaikka työn kautta ja muutenkin on temperamenttiasiat olleet aiemminkin aika tuttuja, niin  täytyy sanoa, että vasta nyt oman lapsen kanssa on jotenkin häkellyttävän selvästi tullut esiin, miten vahvasti temperamentti näkyy jo ensimmäisistä hetkistä lähtien. Kyseessä tosiaankin on synnynnäinen, vahva ominaisuus tai ominaisuuksien kirjo! Tyttöhän oli aivan oma hauska persoonansa jo sairaalassa, ja se sama persoona näkyy edelleen nyt kolmen kuukauden iässä. Tunteet ovat herkässä ja ilmaisu on voimallista. Kun nälkä tai väsymys iskee, se iskee voimalla ja se ilmoitetaan sitäkin voimallisemmin. Uudet asiat säikäyttää, mutta syli saa nopeasti rauhoittumaan ja sylistä on mukava katsella vaikka vähän jännittäisikin. Touhua riittää ja isot silmät katselee tarkasti kaikkea ympärillä olevaa, mutta kun pääsee jonkin ihana asian ääreen (kuten syömisen ;), keskittyminen siihen on intensiivistä ja on lähes ihan sama, mitä silloin ympärillä tapahtuu. On ihan liikuttavaa, miten tosissaan ja suurella nautinnolla näin pieni ihminen voi asioihin suhtautua :)

Kesän alussa olin välillä jotenkin hämmennyksissä tytön touhukkuudesta. Mistä tämä energia ja aktiivisuus oikein tulee? Jotenkin olin oppinut pitämään itseäni niin rauhallisena, miehestäni puhumattakaan, että ihmettelin, miten meidän lapsi voi olla näin touhukas. Oma äitini kertoi, että tyttö on ihan kuin minä vauvana. Mitä mitä? Tuntui kuin olisin astellut suurensuuren peilin eteen ja nähnyt itseni siinä selkeämmin kuin koskaan ennen. Tajusin, että aikuisuuden vuosina olen luonut kuvan itsestä, joka ei kaikilta osin vastaakaan ihan sitä, mitä synnynnäisesti olen. Muistan, että parikymppisenä olin aika lailla melankolian vallassa ja pohdiskelin kovasti itseäni. Muistan ristiriitaiset ajatukset siitä, millainen ihan oikeasti olen. Ulkoisesti olin (ja olen?) ujo, hillitty ja rauhallinen ja kuitenkin koin, että sisällä tapahtuu paljon ja olin valtavan kiinnostunut monista asioista, vaikken sitä ehkä osannut ilmaistakaan. Avioliiton myötä aloin tunnistaa paremmin, millainen olen (niin hyvässä kuin pahassakin..). Niin klisee kuin se onkin, aloin "löytää omaa ääntäni" (varmasti mieheni mielestä ihan raivostuttavuuteen asti ;). Nyt lapsen myötä tuntuu, että olen tullut entistä tutummaksi sen kanssa, millainen aidosti olen. Tunnistan tytössä niin paljon itseäni. Ja jotenkin aika häkellyttävää on tajuta se, että sillä samalla intensiteetillä ja kokonaisvaltaisuudella millä minä tyttöäni rakastan ja ihailen, on rakastettu ja ihailtu minuakin ja rakastetaan edelleen. 


tiistai 23. elokuuta 2011

hetkeksi hyllylle

Eräs ihminen sanoi keskikesällä minulle tärkeät sanat: "Jos joku väittää, että vauvan kanssa on pelkästään onnellista ja helppoa, se valehtelee niin että korvat heiluu." Oikein kivi vierähti sydämeltä kun kuulin nuo sanat. Äitiyden yksi myyteistä kai on, että vauva tekee onnelliseksi. No totta kai tekeekin, monella tapaa, mutta eihän onni ole koskaan sataprosenttista ja jokahetkistä. Tosiasia ainakin omalla kohdallani on, että tunneskaala on kesän aikana laajentunu. Joka päivä koen useita huumaavia hetkiä, jolloin tuntuu, että kaikki maailman kauneus on kätkettynä minun omaan lapseen. Se vaan on niin niin murunen :) Ja joka päivä tulee niitäkin hetkiä, kun ajattelee, että voisinpa laittaa tämän hetkeksi hyllylle, sinne ylimmälle.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Hiljalleen

Päätin uuden elämän kunniaksi jatkaa vanhaa blogia uudessa ympäristössä ja uudella nimellä. Hiljalleen on kesän aikana totuteltu elämään äitinä, varhaisiin aamuihin touhukkaan tytön kanssa, siihen että tänä vuonna elokuu ei tarkoittanutkaan töihin paluuta kesäloman jälkeen. Huomenna alkaa meidän arki vauvakerhoineen. Tervetuloa uusi elämä :)