Yksi keskeisimpiä asioita omassa tähän astisessa äitiydessäni on ollut imetys. Mies totesi tuossa jokin päivä, että et oo varmasti ikinä ennen puhunut tisseistäs niin paljon. No en todellakaan ;) Enkä varsinkaan ole ajatellut tissejäni niin paljon kuin mitä tänä kesänä on tullut tehtyä. Kyllä tuossa keskikesällä tuli monet kerrat manattua mielessä koko imetystä, kun tyttö oli takiaisen lailla kiinni koko ajan ja rinnanpäät oli aivan arkoina ja kipeinä.
Muistikuvat imetyksen ensihetkistä on jotenkin aika koskettavia. Eihän siitä suoraan sanottuna mitään tullut silloin, mutta olihan se suloista (näin jälkikäteen ajatellen) äidin ja tytön yhteistä sinnikästä räpeltämistä, kun kaikki on vielä uutta. Sairaalassa osattiin onneksi ihanasti opastaa. Kiitollisena ajattelen erityisesti yhtä yöhoitajaa, joka oikein otti asiakseen, että meillä lähtee imetys sujumaan ja niinhän se lähti :) Kun tyttö sai jutun juonesta kiinni, onkin sen jälkeen tosiaan ollut varsinainen tissitakiainen.
Kolmeen kuukauteen on kyllä tosiaan mahtunut jos jonkinmoista ajatusta omassa mielessä. On mietitty, että riittääkö oma maito ja välillä alkuun tarjottu korvikettakin. On yritetty imettää kellon mukaan, jos se vaikka toisi helpotusta vatsavaivoihin ja pulautuksiin. Mutta kaikkein paras neuvo minulle ja meille on lopulta ollut se, mitä sanottiin jo sairaalassa, että imetetään lapsentahtisesti. Jostain syystä sitä oli vaikea alkuun uskoa ja luottaa, että juuri se on oikea keino. Ehkä osa omista epäilyistä tuli myös joidenkin sivusta seuranneiden suusta, kun ihmeteltiin (ilman mitään paheksuntaa, mutta tuore äitihän on kuulevinaan rivien välissä kaikenlaista mitä siellä ei oikeasti ole..), että onpa tyttö paljon rinnalla. No onhan sitä hyvänen aika itsekin tullut mietittyä, vaikka kuinka moneen kertaan, että teenkö hallaa lapselle ja itelleni, kun annan tissiä niin usein. Mikä ihme se on, että pitäisi lapsen jo muutaman kuukauden ikäisenä muka pärjätä ilman äitiä!? Tajuan, että jostain käsittämättömästä syystä koen painetta, että mun pitäisi kyetä irrottamaan lapsi itestäni, että muutkin pystyisivät laittamaan lapsen yöunille, olemaan lapsen kanssa vaikka yhden illan, että äiti pääsisi "ulos". Mitä mitä miksi ihmeessä!? Havahdun itsekin ihmettelemään omaa ajatuksenjuoksua. Onko mulla halu lähteä jonnekin ilman lasta? No eipä oikeastaan. Jos ihan rehellisesti kuuntelen itseäni, mulla ei ole mitään kiirettä päästää irti. Jos jotakin helpotusta vauva-arkeen kaipaan, en oikeastaan kaipaa sitä, että pääsisin ilman lasta liikkumaan, vaan kaipaan sitä, että pääsen liikkumaan yhdessä lapsen kanssa ja että kotona ollessa iskä ja aika ajoin muutkin viettävät aikaa lapsen kanssa niin, että oma huomio voi suuntautua välillä muuallekin. Ihan rehellisesti sanottuna tällä hetkellä saan voimaa siitä, jos ajattelen, että saan imettää lasta juuri niin paljon kuin lapsi tahtoo, niin päivällä kuin yöllä, ja että saan elää sellaista päivärytmiä, joka lapselle on sopiva, mennä aikaisin nukkumaan, herätä aikaisin. Tiedän, että monet kokee turhaa syyllisyyttä siitä, että eivät imetä tai että lapsi nukkuu omassa vuoteessaan. Minä hölmö meinaan ottaa kantaakseni turhaa syyllisyyttä siitä, että imetän lapsentahtisesti ja nukumme vierekkäin. En ole aiemmin tajunnut, kuinka sitkeässä itsessäni on länsimainen ajatus itsenäisyydestä. Hämmentää tämä huomio.. enkä oikein osaa nyt ajatuksia kootakaan, että osaisin niistä järkevästi kirjoittaa. Päällimmäisenä nyt on vain mielessä, että osaisipa vaientaa mielessään sen totaalisen arvottoman "mitä muut tästä ajattelee"- kysymyksen, ja keskittyä kaikessa rauhassa tähän meidän omanlaiseen vauvaelämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti