Tasan kolme kuukautta sitten olin aamulla aikaisin herännyt toiseen aamuun, jolloin vieressäni nukkui pieni tyttö. Muistan, että silloin sairaalassa aamuisin, kun oli vielä muuten ihan hiljaista ja katselin vieressä tuhisevaa pientä ja pehmeää kääryläistä, itkin kiitollisuuden vuolaita mutta kevyitä kyyneliä. En voinut käsittää, että olimme siinä, äiti ja tytär. Nyt herään aamuisin ehkä alkuun hieman ärtyneenä siihen, kun vieressä alkaa hirmuinen sätkintä ja ähkintä. Mutta ei mene kuin hetki kun oma ärtynyt mieli väistyy ihan väkisin, kun saan unenpöpperöisen mutta niin valloittavan hymyn muruselta. Voi miten aamut onkaan tytöstä ihania, kun pääsee kapalosta tai unipussista vapaaksi, oikein kissamaisesti venyttelemään. Ja mikä ihaninta kun pääsee juttelemaan ja kertomaan äitille ihania pieniä asioita ja saa kuulla omaa kaunista ääntä :) On hauskaa seurata, miten tyttö tuntuu aidosti rakastavan omaa ääntään, kun nyt on sen löytänyt ;)
..aamu näköjään harhautti tunnelmointiin.. ;) Ajatus oli kirjoittaa temperamentista. Vaikka työn kautta ja muutenkin on temperamenttiasiat olleet aiemminkin aika tuttuja, niin täytyy sanoa, että vasta nyt oman lapsen kanssa on jotenkin häkellyttävän selvästi tullut esiin, miten vahvasti temperamentti näkyy jo ensimmäisistä hetkistä lähtien. Kyseessä tosiaankin on synnynnäinen, vahva ominaisuus tai ominaisuuksien kirjo! Tyttöhän oli aivan oma hauska persoonansa jo sairaalassa, ja se sama persoona näkyy edelleen nyt kolmen kuukauden iässä. Tunteet ovat herkässä ja ilmaisu on voimallista. Kun nälkä tai väsymys iskee, se iskee voimalla ja se ilmoitetaan sitäkin voimallisemmin. Uudet asiat säikäyttää, mutta syli saa nopeasti rauhoittumaan ja sylistä on mukava katsella vaikka vähän jännittäisikin. Touhua riittää ja isot silmät katselee tarkasti kaikkea ympärillä olevaa, mutta kun pääsee jonkin ihana asian ääreen (kuten syömisen ;), keskittyminen siihen on intensiivistä ja on lähes ihan sama, mitä silloin ympärillä tapahtuu. On ihan liikuttavaa, miten tosissaan ja suurella nautinnolla näin pieni ihminen voi asioihin suhtautua :)
Kesän alussa olin välillä jotenkin hämmennyksissä tytön touhukkuudesta. Mistä tämä energia ja aktiivisuus oikein tulee? Jotenkin olin oppinut pitämään itseäni niin rauhallisena, miehestäni puhumattakaan, että ihmettelin, miten meidän lapsi voi olla näin touhukas. Oma äitini kertoi, että tyttö on ihan kuin minä vauvana. Mitä mitä? Tuntui kuin olisin astellut suurensuuren peilin eteen ja nähnyt itseni siinä selkeämmin kuin koskaan ennen. Tajusin, että aikuisuuden vuosina olen luonut kuvan itsestä, joka ei kaikilta osin vastaakaan ihan sitä, mitä synnynnäisesti olen. Muistan, että parikymppisenä olin aika lailla melankolian vallassa ja pohdiskelin kovasti itseäni. Muistan ristiriitaiset ajatukset siitä, millainen ihan oikeasti olen. Ulkoisesti olin (ja olen?) ujo, hillitty ja rauhallinen ja kuitenkin koin, että sisällä tapahtuu paljon ja olin valtavan kiinnostunut monista asioista, vaikken sitä ehkä osannut ilmaistakaan. Avioliiton myötä aloin tunnistaa paremmin, millainen olen (niin hyvässä kuin pahassakin..). Niin klisee kuin se onkin, aloin "löytää omaa ääntäni" (varmasti mieheni mielestä ihan raivostuttavuuteen asti ;). Nyt lapsen myötä tuntuu, että olen tullut entistä tutummaksi sen kanssa, millainen aidosti olen. Tunnistan tytössä niin paljon itseäni. Ja jotenkin aika häkellyttävää on tajuta se, että sillä samalla intensiteetillä ja kokonaisvaltaisuudella millä minä tyttöäni rakastan ja ihailen, on rakastettu ja ihailtu minuakin ja rakastetaan edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti