tahdon

Oon miettiny jollain tasolla äitiyttä jo varmaan kakskymmentä vuotta. Matkan varrella omassa mielessä on varmasti ollu hirvittävä määrä erilaisia kuvitelmia siitä, millanen äiti musta tulis. Nyt kun se on lähempänä kuin koskaan, en enää osaa sanoa. Varmuus haihtuu, mutta ei tilalle oo tullu epävarmuutta, oikeampi sana on varmaan avoimuus. Ennen kaikkea haluaisin olla avoin lapsen suhteen. Ei siis niinkään avoin ja vastaanottavainen kaiken maailman neuvojille ja tietäjille, jotka paasaa omia ehdottomia totuuksiaan, vaan sille, että oppisin tuntemaan oman lapseni, aistimaan oman lapseni temperamentin, olemaan avoin sille, että mun lapsi on ehkä erilainen kuin ite oon. En voi vaatia itseltäni kovin paljon, aika nöyrällä ja jopa arallakin mielellä otan uuden elämän vastaan. Ehkä vähän samalla ajatuksella kuin sanoin "tahdon" miehelleni. Tahdon sydämestäni ja se onneksi riittää.

0 kommenttia kommentoi

oma pieni rakas

Viime viikolla näin ekaa kertaa unta vauvasta, kaksi kertaa. Ikinä ennen lapsi ei oo tuntunu näin elävältä ja läheiseltä. Nytkin polskuttelee koko ajan ihan tuossa pinnan alla. Iloitsen niin, että itkettäis. Rakastan sua!

1 kommentti kommentoi

27+2

Ajattelin, että oiskohan sopivaa oikein hehkuttamalla hehkuttaa hetken verran. Tätä raskautta, uutta elämää, haaveen toteutumista.. Eläydyn edelleen niin vahvasti lapsettomien tuskaan, että "julkinen" hehkutus tuntuu tavallaan väärältä. Viikonloppuna kohtasin erään tutun, jolla tiedän olevan vuosien lapsettomuustausta ja tuloksettomat hoidot. En tienny, että miten päin olisin ison mahani kanssa siinä ollut, kun huomasin hänen silmiinsä kihoavat kyyneleet. Tuska on monella vuosienkin jälkeen niin käsinkosketeltava. Mutta miten olla haavoittamatta toista.. Ei kai sitä voi estää.
En minä oo sen enempää kuin kukaan toinenkaan ansainnu tätä onnea, mutta silti tai juuri sen vuoksi, syvää kiitollisuutta tuntien taidan nyt hehkuttaa sydämeni kyllyydestä.
On huikeaa olla raskaana, on huikeaa tuntea kehossaan, aivan ihonsa alla elämää. Kiusotella pikkuista vähän ja saada vastavuoroisesti itse töytäisyä takaisin. Miettiä, että onko tämä peppu vai pää vai jälkaterä, ja mitähän se äitin ja iskän muru siellä nyt miettii, ärsyttääkö kun äiti kiusaa vai hyriseekö ilosta. Rakastan meidän lasta yli kaiken ja lapsen isäkin rakastaa. Raskaus tuntuu ihmeelliseltä ja silti maailman luonnollisimmalta asialta. Tunnen kehossani, miten se on luotu tähän. Olen vielä voinut niin hyvin. Ei mitään ylimääräisiä jännityksiä, ei vuotoja, ei kipuja. Kaikki arvot kohillaan. Tavalliset raskaudenaikaiset vaivat kuten ummetus ja närästyskin ovat vain hyvin satunnaisia vieraita. Voin hyvin, voin kertakaikkiaan hyvin. Kömpelö tietysti oon, eikä sohvalla löhöillä niin antaumuksella kuin tavallisesti, kun alkaa kolottaa. Mutta kömpelyyttäni voin hyvällä omallatunnolla vähän passuutta miestä. Rehellisesti on myönnettävä, että nautin tästä, kun saan olla vähän "autettava".
Nyt on hyvä näin :)

4 kommenttia kommentoi

Tunnistan itessäni kateutta. Ei ollenkaan vieras tunne, mutta nyt se pysäytti ehkä siks, että raskauden aikana se on pysytellyt aikalailla taka-alalla. (On muuten aika ärsyttävää tajuta, että lähestyn melkein asiaa kuin asiaa tunteiden kautta.. hittolainen, voisko joskus järki ja ajattelu olla ensisijaisempaa.) Kateus heräs lukiessani muiden blogeja. Oon kateellinen ihmisille, joilla on mielekäs työ, "värikäs" elämä ja paljon oikeita, hyviä ystäviä. Siis elämässä paljon asioita, jotka pitää sopivasti liikkeellä, saa sen tuntumaan mielekkäältä. Ehkä oikeasti oon kateellinen sille, että kuvittelen sellaisella ihmisellä olevan minua enempi rohkeutta, älykkyyttä, voimia.. mitä ikinä.. ominaisuuksia, joita ihailen, mutta joita itsessäni näen vain harvakseltaan. Joskus mietin, että eikö mulle annettu kaikki mahdollisuudet, miksi en ole niitä käyttänyt. En osaa näitä ajatuksia oikein kuvailla.. mutta jotenkin välillä iskee tajuntaan, että olenko elänyt vain pienellä liekillä, tyhmyyttäni. Joskus mietin, että omassa elämässä on liikaa erilaista ..uutta ja ..yyttä, siis puutteita. Voimattomuutta, työttömyyttä, lapsettomuutta, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta. Että elämä pyörii näiden toisiaan lähellä olevien seinien sisällä, kapeassa tilassa. En enää muista missä tilanteessa koin mielikuvan, joka tuli nyt yhtäkkiä elävänä mieleen. Mielikuva, jossa tämän pienen kotini ikkunat aukeaa, valo ryöpsähtää sisään ja ilma pääsee kiertämään. Muistan sen vapauden ja avartumisen tunteen, jonka koin tuon mielikuvan kanssa. Mikä minua oikein sitoo ja pitää kiinni, en ymmärrä. Omien tunteideni vanki, niinkö? Sekö se on mikä sitoo, minä itse?
..ja kun joskus osaisi lopettaa tämän ainaisen miettimisen ja eläisi vaan. Näissä tilanteissa voin sanoa ihan rehellisesti vihaavani ammattiani, joka on pakottanu miettimään liikaa ja olemaan sensitiivinen tunteille. Olisin vaan menny sinne teknilliseen korkeakouluun, mitä ammatinvalinnanohjauksessa suositeltiin.. (ja joutunu kauaks siitä, kuka oikeesti olen?)

0 kommenttia kommentoi

tässä hetkessä

Tämän olon kun saisi säilymään. On sellainen mukava levollisuus, johon ei kuitenkaan liity toimettomuutta. Ajatukset on yllättävänkin kirkkaat ja mieli kaikin tavoin toiveikas, en kanna huolta juuri nyt, en edes pelkää haasteita juuri nyt, vaikka niiden olemassaolon tunnistan tästä levollisuudestakin käsin. En osaa edes odottaa, että kaikki menisi prikulleen toivotulla tavalla, mutta odotan ja toivon, että kaiken keskellä rauha säilyy ja luottamus.
Viime viikolla otettiin rakkaimman kanssa yhteen kovemmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Kummallakin on syytä katsoa peiliin. Silloin pelkäsin, itseni, hänen ja pikkuisen puolesta. En siksi, että kukaan olisi halunnut satuttaa toista, vaan siksi, että tunne vyöryi yli niin hallitsemattomalla voimalla, tuntui, että luhistun ja pelkäsin, että jään totaalisen yksin. On asioita, jotka molempia ahdistaa ja ehkä pelottaakin. Elämä suurimman ihmeen edessä tuntee suurta vastuuta ja itsensä pienemmäksi kuin ikinä. Ahdistaa nähdä toisessakin se pienuus. Enkä silti osaa ajatella parempaa isää ja äitiä meidän lapselle, parempaa miestä ja vaimoa toisillemme.
Eilen oli lääkärineuvola. Kaikki oli hyvin. Pikkuinen kasvaa (ja minä) :)
On mietitty, että pitäisikö mennä nyt raskaana ollessa valokuvaukseen, sellaiseen, jossa koko ihana pyöreys on esillä. Haluaisin muiston tästä kaikesta, vaikka tuskin tämä aika ikinä joutuu omasta mielestä unohduksiin ilman kuviakaan. Rohkenisikohan sitä..

1 kommentti kommentoi