Oon miettiny jollain tasolla äitiyttä jo varmaan kakskymmentä vuotta. Matkan varrella omassa mielessä on varmasti ollu hirvittävä määrä erilaisia kuvitelmia siitä, millanen äiti musta tulis. Nyt kun se on lähempänä kuin koskaan, en enää osaa sanoa. Varmuus haihtuu, mutta ei tilalle oo tullu epävarmuutta, oikeampi sana on varmaan avoimuus. Ennen kaikkea haluaisin olla avoin lapsen suhteen. Ei siis niinkään avoin ja vastaanottavainen kaiken maailman neuvojille ja tietäjille, jotka paasaa omia ehdottomia totuuksiaan, vaan sille, että oppisin tuntemaan oman lapseni, aistimaan oman lapseni temperamentin, olemaan avoin sille, että mun lapsi on ehkä erilainen kuin ite oon. En voi vaatia itseltäni kovin paljon, aika nöyrällä ja jopa arallakin mielellä otan uuden elämän vastaan. Ehkä vähän samalla ajatuksella kuin sanoin "tahdon" miehelleni. Tahdon sydämestäni ja se onneksi riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti