Tunnistan itessäni kateutta. Ei ollenkaan vieras tunne, mutta nyt se pysäytti ehkä siks, että raskauden aikana se on pysytellyt aikalailla taka-alalla. (On muuten aika ärsyttävää tajuta, että lähestyn melkein asiaa kuin asiaa tunteiden kautta.. hittolainen, voisko joskus järki ja ajattelu olla ensisijaisempaa.) Kateus heräs lukiessani muiden blogeja. Oon kateellinen ihmisille, joilla on mielekäs työ, "värikäs" elämä ja paljon oikeita, hyviä ystäviä. Siis elämässä paljon asioita, jotka pitää sopivasti liikkeellä, saa sen tuntumaan mielekkäältä. Ehkä oikeasti oon kateellinen sille, että kuvittelen sellaisella ihmisellä olevan minua enempi rohkeutta, älykkyyttä, voimia.. mitä ikinä.. ominaisuuksia, joita ihailen, mutta joita itsessäni näen vain harvakseltaan. Joskus mietin, että eikö mulle annettu kaikki mahdollisuudet, miksi en ole niitä käyttänyt. En osaa näitä ajatuksia oikein kuvailla.. mutta jotenkin välillä iskee tajuntaan, että olenko elänyt vain pienellä liekillä, tyhmyyttäni. Joskus mietin, että omassa elämässä on liikaa erilaista ..uutta ja ..yyttä, siis puutteita. Voimattomuutta, työttömyyttä, lapsettomuutta, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta. Että elämä pyörii näiden toisiaan lähellä olevien seinien sisällä, kapeassa tilassa. En enää muista missä tilanteessa koin mielikuvan, joka tuli nyt yhtäkkiä elävänä mieleen. Mielikuva, jossa tämän pienen kotini ikkunat aukeaa, valo ryöpsähtää sisään ja ilma pääsee kiertämään. Muistan sen vapauden ja avartumisen tunteen, jonka koin tuon mielikuvan kanssa. Mikä minua oikein sitoo ja pitää kiinni, en ymmärrä. Omien tunteideni vanki, niinkö? Sekö se on mikä sitoo, minä itse?
..ja kun joskus osaisi lopettaa tämän ainaisen miettimisen ja eläisi vaan. Näissä tilanteissa voin sanoa ihan rehellisesti vihaavani ammattiani, joka on pakottanu miettimään liikaa ja olemaan sensitiivinen tunteille. Olisin vaan menny sinne teknilliseen korkeakouluun, mitä ammatinvalinnanohjauksessa suositeltiin.. (ja joutunu kauaks siitä, kuka oikeesti olen?)

0 kommenttia kommentoi