Elämä pysäyttää. Usein toisten kautta. Tällä viikolla oon miettinyt paljon pientä enkelityttöä, jonka äidin blogia oon talven mittaan aika ajoin lukenut. Pieni elämä uupui aivan liian varhain. Kirpaisee erityisen paljon, kun raskaus oli hyvin samassa vaiheessa omani kanssa. Miten ikinä selviäisin, jos menettäisin omani.. Jos tanssi kohtuni sisällä pysähtyisi.. En uskalla enkä voi edes ajatella. Samalla ajatukset on palanneet läheisten pienenpieneen enkelipoikaan, jota ei koskaan saatu oppia tuntemaan kuin ajatuksissa. Tunnen kipua, kun ajattelen vanhempia, jotka on joutuneet luopumaan omastaan. Sanat ei yllä siihen suruun.
On sanomattakin selvää, että näitä pieniä ja heidän surun murtamia vanhempia ajatellessa kiitollisuus omasta tilanteesta kumpuaa vahvasti ja syvältä. Se on hiljaista kiitosta. ..tunnen oman lapseni läheisyyden taas vahvempana kuin koskaan. Jumalani Jumalani, varjelethan meidät pahalta. ..ja ole lähellä niitä, jotka surevat.
On sanomattakin selvää, että näitä pieniä ja heidän surun murtamia vanhempia ajatellessa kiitollisuus omasta tilanteesta kumpuaa vahvasti ja syvältä. Se on hiljaista kiitosta. ..tunnen oman lapseni läheisyyden taas vahvempana kuin koskaan. Jumalani Jumalani, varjelethan meidät pahalta. ..ja ole lähellä niitä, jotka surevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti