maaginen hetki

Synnytyksestä on aikaa noin kolme ja puoli kuukautta, ja huomaan kauhukseni jo alkavani haaveilla seuraavasta. Yhtenä päivänä höpötellessäni tytölle, juttelin hänelle jotain sellaista, että oot loppukevään lapsi ja synnyit kauniina kevätpäivänä. Samantien totesin, että tai no en tiiä, oliko päivä sään puolesta kaunis, koska oltiin koko päivä neljän seinän sisällä. Tämän sanottuani yhtäkkiä kuitenkin mieleen tuli kristallinkirkas tunnelmakuva synnytyssalista, jossa istuin aamupäivällä keinutuolissa, mies vieressä (supistuksen aikana miehen tehtävä oli raivoisasti heiluttaa keinua ja samalla silittää mua reisistä). Näin ikkunasta, että ulkona paistoi aurinko, oli valoisan ja lämpimän näköistä ja pyysin miestä aukaisemaan sälekaihtimia, jotta sain katsella sitä. En löydä oikein sanoja kuvaamaan sitä tunnetta mikä herää nyt kun tuota hetkeä muistelen. Se oli maaginen hetki, tai päivä, jotenkin niin uskomaton, kaikkine tuskineenkin. Ihan kylmät väreet menee, kun muistelen tuota päivää. Unenomaisena mielessä, mutta se on ollut niin täydellisen täyttä totta.
Hiukan hirvittää, että nyt jo mietin tällaisia. Ei se sinänsä ole mikään yllätys, että haluan toisenkin lapsen (ja kolmannen ja...), mutta että nyt jo alan tällaisia ajatuksia mielessäni pyörittämään. Eniten se hirvittää sen takia, että en haluaisi uudelleen ajautua siihen tilanteeseen, että haluan aivan sietämättömän paljon jotakin sellaista, mitä en ehkä voi koskaan saada. Tiedän, että meidän tilanne on sikäli kyllä hyvä, että periaatteessa on mahdollista jopa luomusti tulla raskaaksi ja ainakin kevyillä hoidoilla. Periaatteessa. Mutta todellisuus voi olla jotain aivan muuta. Inseminaation onnistuminen ei pitänyt olla millään muotoa todennäköistä. Toimenpiteen yhteydessä lääkäri totesi, että oikeasti ei kannattaisi tässä tilanteessa ollenkaan tehdä inssiä, mutta kun nyt täällä olet niin totta kai se tehdään ja pidetään peukkuja onnistumiselle, "kaikkihan on mahdollista". Huomaan miettiväni, että kuinka suuresta "ihmeestä" oli kyse? Niinkö suuresta että on epätodennäköistä, että se osuu toisen kerran meidän kohdalle? Vai uskaltaisinko luottaa siihen, että raskaus on voinut toimia osaltaan "lääkkeenä" lapsettomuuteen ja voisin tulla raskaaksi toisenkin kerran, jopa ilman lääkäreitä?

No, sallittakoon hajanainen ja huolimaton haaveilu aina välillä. Onneksi toistaiseksi aikaa omiin ajatuksiin vaipumiselle on rajallisesti ja siis saa nämäkin haikailut pidettyä toivottavasti aisoissa.

Nyt on aikapäivän toiselle kahvikupilliselle. Ihania nämä hetket kun saan hengähtää hiljaisuudessa pikku sirppanan nukkuessa. Ja ihana on se hetki kun kaivan unenlämpöisen, pehmeän ja tuhisevan pakkauksen ulos ulkovaatteistaan ja saan nuuhkutella vauvan tuoksua.