Minulla on mies, joka on ihan supermielenkiintoinen, ainakin minun mielestä. Sellainen vastakohtien mies. Yhtä aikaa rauhallinen ja spontaani, sitoutunut ja keskittynyt mutta toisaalta poukkoileva, herkkä ja huomaavainen mutta joissakin mielipiteissään jopa kova ja itsekäskin, poikkeuksellisen aito ja rehellinen, mutta myös jollain tapaa salaperäinen, hellä ja rakastava mutta myös paljon omaa tilaa kaipaava. Se on sellainen oman tiensä kulkija, jota ei voi olla rakastamatta, mutta jota ei aina meinaa ymmärtää.
Minulle mies on peili, josta nään itteni. Välillä oon kaunis, välillä aivan riiviö. Toisinaan havahdun siihen, että käyttäydyn miestä kohtaan kuin 3v kakara ja toisinaan taas kuin ylihuolehtiva äiti. Haluaisin olla ihan rehellisesti vaimo (ja paras ystävä ja rakastettu tietty myös ;), mutta eipä se tietysti aina oo ihan yksinkertaista. Minä kun saan ja voin miehen edessä olla just sitä mitä oon, niin tulee sitten tosiaan sitä oltua..
En tiedä, onko meidän arki keskimääräistä haasteellisempaa vai onko se ihan niinku kellä vaan. Ehkä meillä omat haasteemme on, luulisin.. En varmaan itsekään oo kumppani helpoimmasta päästä, vaativa oon itelleni, enkä toistakaan päästä helpolla. No ei päästä kyllä mieskään minua, ihan rehellisesti sanottuna. Rauta rautaa hioo, ihminen ihmistä. Niin sen pitääkin olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti