hurahtanut

Ekaluokkalaisena jo kirjoitin ystäväkirjaan toiveammatiksi Äiti, 16-vuotiaana "ennustin", että saisin ensimmäisen lapsen jo ennen kuin täytän 20v. ja tämän jälkeen vielä monta lisää. No, vuodet vieri, elämä ei mennyt ihan odotusten mukaan, haave pysyi - haaveena. Noin kolmekymppisenä olin edelleen yksin, etsin tietoa yksinadoptoimisesta, mietin mielessäni sos-lapsikylävanhemmuutta. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta ratkaisulta lähteä etsimään tietä vanhemmuuteen yksin. Aloin jo jopa tottua ajatukseen yksinolemisesta.

32-vuotiaana osui sitten tielleni hän, joka ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa. Meistä tuli perhe, kahden hengen perhe ja aloimme yhdessä haaveilla lapsesta ja lapsista.

Haave pysyi- haaveena edelleen. Ei se niin vain käynytkään. Löysin itseni uudestaan miettimästä adoptio- ja sijaisvanhemmuutta, tällä kertaa kaksin. Vanhemmuuden kaipuu oli vahva. Luottamusta emme menettäneet missään vaiheessa, kai jotenkin koko ajan olen tiennyt, että tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, minusta tulee äiti. 36-vuotiaana minusta tuli. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin kuin mitä nuori haaveilija aikoinaan kuvitteli, mutta juuri oikeaan aikaan - nyt uskallan sen sanoa. Rakastan tätä hetkeä, enkä tunne itseäni tippaakaan liian vanhaksi. 

Olen aivan hurahtanut äitiyteen. En ollut arvannut, miten monella tavalla kiehtovaa tämä voi olla, vaikka niin pitkään tätä odotinkin. Väsyneenäkin on kokonaisvaltaisesti jotenkin niin hyvä olla. Ei se sitä tarkoita, ettenkö kiukkua, pelkää, itke ja paru edelleen monia monia asioita. Mutta yhtäaikaa ja pääasiassa olen äärimmäisen onnellinen. On sellainen olo, että olen tullut kotiin piiitkältä piiitkältä matkalta. Voisin sanoa lapsesta aivan samat sanat, jotka äsken kirjoitin miehestäni "ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa".