hurahtanut

Ekaluokkalaisena jo kirjoitin ystäväkirjaan toiveammatiksi Äiti, 16-vuotiaana "ennustin", että saisin ensimmäisen lapsen jo ennen kuin täytän 20v. ja tämän jälkeen vielä monta lisää. No, vuodet vieri, elämä ei mennyt ihan odotusten mukaan, haave pysyi - haaveena. Noin kolmekymppisenä olin edelleen yksin, etsin tietoa yksinadoptoimisesta, mietin mielessäni sos-lapsikylävanhemmuutta. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta ratkaisulta lähteä etsimään tietä vanhemmuuteen yksin. Aloin jo jopa tottua ajatukseen yksinolemisesta.

32-vuotiaana osui sitten tielleni hän, joka ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa. Meistä tuli perhe, kahden hengen perhe ja aloimme yhdessä haaveilla lapsesta ja lapsista.

Haave pysyi- haaveena edelleen. Ei se niin vain käynytkään. Löysin itseni uudestaan miettimästä adoptio- ja sijaisvanhemmuutta, tällä kertaa kaksin. Vanhemmuuden kaipuu oli vahva. Luottamusta emme menettäneet missään vaiheessa, kai jotenkin koko ajan olen tiennyt, että tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, minusta tulee äiti. 36-vuotiaana minusta tuli. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin kuin mitä nuori haaveilija aikoinaan kuvitteli, mutta juuri oikeaan aikaan - nyt uskallan sen sanoa. Rakastan tätä hetkeä, enkä tunne itseäni tippaakaan liian vanhaksi. 

Olen aivan hurahtanut äitiyteen. En ollut arvannut, miten monella tavalla kiehtovaa tämä voi olla, vaikka niin pitkään tätä odotinkin. Väsyneenäkin on kokonaisvaltaisesti jotenkin niin hyvä olla. Ei se sitä tarkoita, ettenkö kiukkua, pelkää, itke ja paru edelleen monia monia asioita. Mutta yhtäaikaa ja pääasiassa olen äärimmäisen onnellinen. On sellainen olo, että olen tullut kotiin piiitkältä piiitkältä matkalta. Voisin sanoa lapsesta aivan samat sanat, jotka äsken kirjoitin miehestäni "ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa". 

Persoona

Oon jotenkin ihan käsittämättömän lumoutunut siitä, miten Persoonia vauvat on jo ihan pienestä, omanlaisiaan, Ihmisiä oikein tosi isolla I:llä. Ihan ensihetkissä sitä vaan ihmettelee, pikkuhiljaa alkaa hahmottamaan millainen ihminen tässä oikeastaan onkaan kyseessä ja koko ajan sävyjä ja vivahteita tulee enemmän ja enemmän, kun vauva oppii itseään ilmaisemaan. Mun mielestä liikaa ei voi korostaa temperamentin merkitystä, siis ihan arkitilanteiden hoitamisen kannalta. Ainakin itelleni on aivan äärimmäisen palkitsevaa, kun alan miettimään arkea siitä kulmasta, että miten tuo meiän pikku Persoona sen näkee ja kokee.

..tuli vaan mieleen kun äsken taisteltiin urakalla unta vastaan. Voittihan se uni lopulta, mutta kyllä pisti tyttö kampoihin niin, että äiti saa olla oikein ylpeä ;)

paras ohje

Kirjoitin eilen pitkät pätkät, mutta kone päättikin "hylätä" tekstin. Nyt siis lyhyestä virsi kaunis. Kirjoitin nimittäin (mistäpäs muusta..) äitiydestä ja vanhemmuudesta. Näin kuukausina on tullut luonnollisesti asiaa mietittyä paljon. Välillä vimmatusti olen yrittänyt hakea opastusta netistä tai kirjoista tai muilta ihmisiltä, kokeneemmilta. Lopulta kaikista paras ohje, aivan ehdottomasti paras, on se, että itse tunnemme lapsemme parhaiten ja tiedämme, miten olla äiti ja isä juuri meidän lapselle. Kuuntelen siis entistä intensiivisemmin itseäni, tunnetta, vaistoa, intuitiota, miksi ikinä sitä sisäistä ymmärtämystään haluaa kutsua. Ensimmäisen tytön kanssa vietetyn kuukauden hämmennys johtuikin varmaan pitkälti siitä, että vasta tutustuttiin toisiimme. Ei kukaan tunne lastaan sillä sekunnilla, kun lapsi on syntynyt. Tutustutaan hiljalleen, yhdessä olemalla.

Kaikista kavalinta itselleni on ollut kuunnella liiaksi muita. Väsyneenä ja epätoivon hetkellä niin tekee. Luulee löytävänsä viisauden toisen sanoista. No, ehkä kierto kautta niin tapahtuukin. Kuuntelee toista, toimii toisen ajatusten mukaan, huomaa että eihän tämä asetu minun ajatuksiini ollenkaan eikä minun lapseeni ja palaan takaisin kuuntelemaan itseäni ja uskomaan omaan ajatukseeni. Äitiys on niin iholla oleva asia, että sitä on mahdotonta toteuttaa kirjojen mukaan. On tietysti kirjoista se apu, että niistä saattaa löytää samoinajattelijoita ja sanoja omille ajatuksilleen. Mutta niitä sanoja haluaa varovasti käyttää, koska niin helposti meidät äiditkin laitetaan lokeroihin. Jos lokeroita on, niin eiköhän niitä ole niin monta kuin on äitejäkin. Sitä paitsi kun on kyse asiasta, joka kasvaa, siis lapsesta, niin on antauduttava itsekin kasvulle ja kasvun myötähän tapahtuu muutosta, aivan väistämättä ja muutoksen myötä lokerot käyvät nopeasti ahtaaksi.

Lapsi on ihana, päivä päivältä ihanampi. En ymmärrä, miten on mahdollista, että jokin niin äärimmäisen ihana on aina vaan ihanampi, mutta niin se vain on. Ihmeellisen ihana, meidän oma :)

ei dii dii

Aina silloin tällöin vyöryy ärtymys ja uupumus yli, tulee sellainen tuntu, että selässä on aivan liian suuri painolasti, nämä voimat ei vaan riitä sen kantamiseen. Tosi asiassa aina taas voimia löytyy. Auttaa kun aamu taas valkenee, kun napsauttaa kahvinkeittimen päälle, sipaisee rakkaudella rakastaan ja kuiskaa "saat anteeksi".

Meiän perhe-elämän keskeinen kompastuskivi sai muutama vuosi sitten nimen ADD, tarkkaavaisuushäiriö. Iso kriisi miehelle kuulla, että se millainen hän on, voidaan osin luokitella häiriöksi. Onhan se karua. Hittolainen, minä oon minä, ehkä vähän omalaatuinen ja välillä vähän palikat hukassakin, mutta että häiriö. Missä kohta menee raja siinä mikä on luonnetta, persoonaa, temperamenttia ja missä sujahdetaankin häiriön puolelle. Ei ihan helppoa määritellä, ei todellakaan. Yksinkertaistettunahan asia ilmaistaan, että silloin kun nämä piirteet merkittävästi haittaavat elämää, voidaan puhua häiriöstä. Miten sitten haitta määritellään.. No, antaa asian olla, diagnoosi tehty ja sen kanssa eletään, nyt jo huojentunein mielin. On nimi, on keinoja, jolla minimoida tai ainakin vähentää "haittoja".

• Ei keskity yksityiskohtiin tai tekee tarkkaavaisuusvirheitä läksyissä, töissä tai muissa tehtävissä
• Ei kykene säilyttämään keskittymiskykyä leikeissä tai tehtävissä
• Ei tunnu kuuntelevan puhuteltaessa
• Ei seuraa ohjeita eikä kykene saattamaan loppuun läksyjä, koulutehtäviä tai töitä työpaikalla (mutta ei vastusta ja ymmärtää ohjeet)
• Tehtävien ja toimien organisointi on usein vaikeaa
• Ei halua aloittaa tehtäviä, jotka vaativat pitkää keskittymiskykyä
• Usein hukkaa tehtäviin tarvittuja välineitä (leluja, työkaluja, koulukirjoja)
• Häiriintyy helposti ulkopuolisista ärsykkeistä
• Unohtelee usein päivittäisiä tehtäviä

Siinä sitä listaa, tuttuja juttuja meiän arjesta. Moni tilanne voi jälkikäteen jo naurattaa, mutta silloin on tietysti nauru kaukana, jos jäytää mielessä pelko, että kaikki kaatuu, rahantulo loppuu, koti lähtee alta ja alituisen huolen vuoksi vaimon mieli horjahtaa lopullisesti vinoon. Onneksi nyt jo ymmärrän, että se on se pelkopeikko, joka tuollasia väittää, erityisesti yön pimeinä tunteina kuiskuttaa korvaan, puhuu omiaan, täyttä hömppää, "kakkajuttuja". Oikeassa elämässä on haasteita, mutta ei sellaisia, etteikö niiden yli päästäisi yhdessä kömmittyä, anteeksi pyydettyä, annettua ja yritettyä taas uudestaan.

..ja jos meiän pikkusirppana on ADD:n perinyt, niin varokaa vaan opettajat, täällä on vastassa sellanen leijonaemo, että oksat pois ;)

100%

Olen äiti. Äiti. Äiti. Pieni ottaa tilansa niin voimallisesti, että kaikki muut roolit ja tehtävät jää tehokkaasti sivuun. Milloin olen viimeksi ollut edes hetken ihan 100% vaimo? Entä ystävä? Sisko? Tytär? Työkaverista puhumattakaan.. Lapsettomana oli riipaisevaa, jos joutui kohdakkain tällaisen sataprosenttisen äidin kanssa. Vauvakerhot ja mammakaverit onkin suuri siunaus tässä tilanteessa. Siellä ja heidän kanssaan kun saa kellua tässä vauvatodellisuudessa aivan rajattomasti. Toivottavasti en häädä omia mistä-tahansa-syystä lapsettomia tai ns. lapsellisia lapsettomia ystäviä kauemmaksi, vaan osaisin hetkittäin edes olla ystävä, eläytyä edelleen siihen itselle niin tavattoman tuttuun tilanteeseen, että en ole vauva ja minä vaan ihan reilusti minä.

..niin ja etten itse itsellenikään tulisi ihan vieraaksi vaan muistaisin pitää kiinni siitä, kuka olen, koska pian lapsikin kasvaa minusta irralleen ja tarvitsee oman tilan, ei itsensä kadottanutta äitiä elämänmittaiseksi riipakseen.

vastakohtien mies

Minulla on mies, joka on ihan supermielenkiintoinen, ainakin minun mielestä. Sellainen vastakohtien mies. Yhtä aikaa rauhallinen ja spontaani, sitoutunut ja keskittynyt mutta toisaalta poukkoileva, herkkä ja huomaavainen mutta joissakin mielipiteissään jopa kova ja itsekäskin, poikkeuksellisen aito ja rehellinen, mutta myös jollain tapaa salaperäinen, hellä ja rakastava mutta myös paljon omaa tilaa kaipaava. Se on sellainen oman tiensä kulkija, jota ei voi olla rakastamatta, mutta jota ei aina meinaa ymmärtää.
Minulle mies on peili, josta nään itteni. Välillä oon kaunis, välillä aivan riiviö. Toisinaan havahdun siihen, että käyttäydyn miestä kohtaan kuin 3v kakara ja toisinaan taas kuin ylihuolehtiva äiti. Haluaisin olla ihan rehellisesti vaimo (ja paras ystävä ja rakastettu tietty myös ;), mutta eipä se tietysti aina oo ihan yksinkertaista. Minä kun saan ja voin miehen edessä olla just sitä mitä oon, niin tulee sitten tosiaan sitä oltua..
En tiedä, onko meidän arki keskimääräistä haasteellisempaa vai onko se ihan niinku kellä vaan. Ehkä meillä omat haasteemme on, luulisin.. En varmaan itsekään oo kumppani helpoimmasta päästä, vaativa oon itelleni, enkä toistakaan päästä helpolla. No ei päästä kyllä mieskään minua, ihan rehellisesti sanottuna. Rauta rautaa hioo, ihminen ihmistä. Niin sen pitääkin olla.

maaginen hetki

Synnytyksestä on aikaa noin kolme ja puoli kuukautta, ja huomaan kauhukseni jo alkavani haaveilla seuraavasta. Yhtenä päivänä höpötellessäni tytölle, juttelin hänelle jotain sellaista, että oot loppukevään lapsi ja synnyit kauniina kevätpäivänä. Samantien totesin, että tai no en tiiä, oliko päivä sään puolesta kaunis, koska oltiin koko päivä neljän seinän sisällä. Tämän sanottuani yhtäkkiä kuitenkin mieleen tuli kristallinkirkas tunnelmakuva synnytyssalista, jossa istuin aamupäivällä keinutuolissa, mies vieressä (supistuksen aikana miehen tehtävä oli raivoisasti heiluttaa keinua ja samalla silittää mua reisistä). Näin ikkunasta, että ulkona paistoi aurinko, oli valoisan ja lämpimän näköistä ja pyysin miestä aukaisemaan sälekaihtimia, jotta sain katsella sitä. En löydä oikein sanoja kuvaamaan sitä tunnetta mikä herää nyt kun tuota hetkeä muistelen. Se oli maaginen hetki, tai päivä, jotenkin niin uskomaton, kaikkine tuskineenkin. Ihan kylmät väreet menee, kun muistelen tuota päivää. Unenomaisena mielessä, mutta se on ollut niin täydellisen täyttä totta.
Hiukan hirvittää, että nyt jo mietin tällaisia. Ei se sinänsä ole mikään yllätys, että haluan toisenkin lapsen (ja kolmannen ja...), mutta että nyt jo alan tällaisia ajatuksia mielessäni pyörittämään. Eniten se hirvittää sen takia, että en haluaisi uudelleen ajautua siihen tilanteeseen, että haluan aivan sietämättömän paljon jotakin sellaista, mitä en ehkä voi koskaan saada. Tiedän, että meidän tilanne on sikäli kyllä hyvä, että periaatteessa on mahdollista jopa luomusti tulla raskaaksi ja ainakin kevyillä hoidoilla. Periaatteessa. Mutta todellisuus voi olla jotain aivan muuta. Inseminaation onnistuminen ei pitänyt olla millään muotoa todennäköistä. Toimenpiteen yhteydessä lääkäri totesi, että oikeasti ei kannattaisi tässä tilanteessa ollenkaan tehdä inssiä, mutta kun nyt täällä olet niin totta kai se tehdään ja pidetään peukkuja onnistumiselle, "kaikkihan on mahdollista". Huomaan miettiväni, että kuinka suuresta "ihmeestä" oli kyse? Niinkö suuresta että on epätodennäköistä, että se osuu toisen kerran meidän kohdalle? Vai uskaltaisinko luottaa siihen, että raskaus on voinut toimia osaltaan "lääkkeenä" lapsettomuuteen ja voisin tulla raskaaksi toisenkin kerran, jopa ilman lääkäreitä?

No, sallittakoon hajanainen ja huolimaton haaveilu aina välillä. Onneksi toistaiseksi aikaa omiin ajatuksiin vaipumiselle on rajallisesti ja siis saa nämäkin haikailut pidettyä toivottavasti aisoissa.

Nyt on aikapäivän toiselle kahvikupilliselle. Ihania nämä hetket kun saan hengähtää hiljaisuudessa pikku sirppanan nukkuessa. Ja ihana on se hetki kun kaivan unenlämpöisen, pehmeän ja tuhisevan pakkauksen ulos ulkovaatteistaan ja saan nuuhkutella vauvan tuoksua.