valivali seliseli

Täytyy myöntää, että hiljalleen alkais kyllä olemaan niin niin valmis jättämään tämän raskauden taakse kaikesta siihen kuuluvasta onnesta ja hehkeydestä huolimatta. Eilen oltiin päivällä menossa n. kolme tuntia, jonka jälkeen nukun pitkät päikkärit, illalla kävin puolen tunnin verkkaisella kävelyllä ja touhusin joitakin kotihommia hetken verran, mutta muun ajan istuin tiiviisti sohvalla, ja tuntu, että tämäkin oli ihan liikaa. Joka paikkaa kolotti illalla ja yöllä. Yleensä rakastan sitä tunnetta, kun alkaa hirmusesti nukuttaa ja pääsee pitkälleen, nyt nukkumaan meneminen on takkuista, kun tietää yön olevan niin katkonainen. Vaikea löytää hyvää asentoa tai ainakaan sellaista, missä voisi olla pidemmän aikaa. Oon yrittäny ajatella, että so what jos en yöllä nuku, nousen vaikka ylös ja otan sit takasin päivällä, kun nyt on siihen mahdollisuus. Mutta kun väsyttää ihan kauheesti, ei jaksa ajatellakaan, että nousis ylös. Noh, valivalivali.. jonkun mielestä valitan turhaan, mutta ei se mitään, niin itekin ajattelen. Tämä on niin niin pikkuista kaiken muun rinnalla. Ja omalla hassulla tavallani jopa nautin kaikista näistä vaivoista, koska ne tekee tilanteen niin todelliseks. Tänään on ohjelmassa vieraita ja vierailua itellä, mutta huomenna aion sitten olla ja polskuttaa just siihen tahtiin, mikä itestä tuntuu hyvälle. Katsotaan josko siinä olisi hyvän unen salaisuus :)
..mieli on kuitenkin iloinen ja levollinen, vaikka nyt on useampana päivänä tällä viikolla tullu aivan älytön itkukohtaus.. en kuitenkaan suostu sanomaan, että olisin kadottamassa jo löydettyä levollisempaa ja tasaisempaa olotilaa. Tai en oikeesti edes usko siihen. Kelläpä naisella ei näitä itkupotkuraivareita tulis.. Tai varsinkaan kelläpä tällaisella herkkiksellä niitä ei tulis.. Onneks on mies, joka osaa antaa anteeks, eikä jää kantamaan kaunaa. Rakkautta se on ja viisautta hänen puoleltaan :) Olen onnentyttö.

1 kommentti kommentoi

vapaalla

..näin ne viikot menee, arvokkaat ja ihanat viikot, kun saan olla raskaana ja haaveilla tulevasta ja toisaalta vielä elää hetken kahden miehen kanssa. Tällä viikolla alkoi äippäloma. Jonkun mielestä se ei mun verkkaista arkea ehkä muuta juurikaan, mutta muuttaahan se. Nyt saa ajatukset naulita opiskelujen sijaan ihan kokonaisvaltaisesti lapseen ja äitiyteen. On tarkotuksenmukaista, että ne fyysiset voimat mitä mulla vielä on, käytän jollain tavoin tähän uuteen elämään valmistautumiseen. Eilen tehtiin miehen kanssa listaa, että mitä vielä olisi hyvä ehtiä.. Huh, pitkähän siitä tuli, mutta onneksi harva asia niistä nyt lopulta on aivan kertakaikkisen välttämätön. Vaikka miehen työttömyys painaa aika ajoin mielessä tosi raskaana ja tulevaisuutta ajatellen pelottavanakin asiana, tällä hetkellä oon kiitollinen siitä, että saadaan yhdessä elää tätä kotiarkea. Haluan uskoa, että tällä on tarkoituksensa, siis kirvelevällä työttömyydelläkin. (..tähän väliin on ihan pakko mennä hiukan sivuun aiheesta ja todeta, että mua kiehuttaa aivan älyttömästi, kun vaalikeskusteluissa jotkut toimittajat kehtaa puhua työttömistä potentiaalisina "vapaamatkustajina", ei p***e sanon minä, kuka oikeesti haluaa valita pitkäaikaisen työn sijasta pitkäaikaisen työttömyyden..)
Ostin vähän aikaa sitten itelleni päiväkirjan tai siis kauniin tyhjiä sivuja täynnä olevan vihkon, josta haluan tehdä päiväkirjani. Haluan tehdä näkyvämmäksi sitä mitä mielessäni liikkuu ja ennen kaikkea sitä, mikä mieltäni liikuttaa. Samalla oon miettiny, että onko musta tänne blogimaailmaan. Toisaalta halu omien ajatusten ylöskirjaamiseen myös tänne on, mutta mietin kovasti, että mitä uskallan ja voin kirjottaa. Haluaisin laittaa kuviakin, mutta huomaan miettiväni, että missä kulkee yksityisyyden raja. Lapsen ohella tärkeä asia omassa elämässä viime aikoina on ollut uudet tulevaisuuden työnäkymät, joihin kuuluu selvästi vanhan ja uuden liittäminen toisiinsa. Haluaisin kirjoittaa siitäkin enemmän, mutta aloitin blogin sillä ajatuksella, että olen täällä ihan tuntematon anonyymi, joten en tiedä uskallanko kuinka paljon kertoa siitä, kuka olen, mitä teen ja mistä haaveilen.. Ehkä perustan uuden blogin vähän avoimemmalla ajatuksella.. Toisaalta tuntuu, että kaipaisi kanavaa myös henkkoht asioiden purkamiseen, liittyen mm. tuohon miehen tilanteeseen tai mahdollisesti kaikenlaiseen äitiyden myötä tulevaan epävarmuuteen, ja siinä mielessä taas tämä anonyymius tuntuu paremmalta.
..no mutta antaa blogipohdintojen olla. Mitä kuuluu raskauteen!? Alkaa profiili olla kyllä niin muodokas, että enhän mä pysy kohta enää pystyssä, jos tuo maha kasvaa yhtään enempää ;) Ihana se on, nautin kyllä suunnattomasti ja tunnen itteni oikein kauniiksi ja naiselliseksi (joskin myös välillä melkoisen turvonneeksi ja paisuneeksi..). Liikkuminen on koko ajan vaikeampaa, supistelee liikkuessa melkein koko ajan, ja silloin kun ei supistele, vauva on niin touhukas, että meinaa äitiä ihan heikottaa. Synnytys on koko ajan enemmän ja enemmän mielessä. Synnytystoiveita on mietitty ja oon löytäny itestäni ehkäpä jonkinlaisen alkukantaisen äitihahmon, luottamuksen siihen, että mun keho selviää ja tietää, miten toimia. Huvittaa kyllä ees kirjoittaa tällasta, koska sitten tositilanteessa mä varmaan oonkin heti kinuamassa puudutteita, vaikka nyt niin polleana puhun luonnollisen kivunlievityksen puolesta. Se sallittakoon minulle :)
Meinasin vielä kirjoittaa siitä, mitä tuskaa välillä koen niitä kohtaan, jotka kamppailee edelleen joka hetki lapsettomuuden kanssa tai oman lapsen menettämisen tuskan kanssa. Mutta ei.. en anna nyt peloille ja surulle tilaa, vaan keskityn oman elämäni kiitokseen, ja hiljaa mielessäni rukoilen, että ne jotka tällä hetkellä kärsii, saisivat voimaa jaksaa eteenpäin. Olette mielessä te monet!

0 kommenttia kommentoi

mielen muutoksia

Tajusin yhtäkkiä, että mä oon muuttunu. Tai mun ajatukset ja mielen maailma on jotenkin erilainen kuin ennen. Mikään ei oo muuttunu kertarysäyksellä, vaan hiljalleen. Oon sisäiseltä maailmaltani paljon levollisempi, olen enemmän läsnä tässä hetkessä, vain vähän menneessä ja tulevassakaan en juuri muutamaa kuukautta pidemmällä. Tunnepiikkejä, itkua, raivoa ja pelkoa tulee edelleen silloin tällöin, mutta niiden välissä mieli on pääosin rauhallinen. Monet sanoo, että raskaana ollessa jotenkin on tunneherkempi. En tiedä, kyllä mulla tunteet edelleen on herkässä, mutta stressipeikko on poissa, ja sen takia mulla on kokonaisuudessaan paljon paljon tasaisempi olo kuin aiemmin. Tunnen, että oon nyt täsmälleen oikealla paikalla ja oikeaan suuntaan menossa. Vuosia kituutin työssä, jossa tasapainoilin jaksamisen kanssa. Vastakkain oli halu tehdä tärkeää, haastavaa ja mielenkiintoista työtä ja tietoisuus siitä, että mun voimat ja innostus ei riitä ja olen usein sillä ns. epämukavuusalueella itteni kanssa. Kun viime kesänä lähdin töistä, monet kehui päätöstä rohkeaksi. Ite koin, että tein sen mitä oli välttämätöntä tehdä, en nähnyt päätöksessä mitään erityisen rohkeaa. Nyt tajuan, että kyllä siinä oli sitäkin. On rohkeaa katsoa itteään peiliin ja tunnustaa, että en jaksa, en pysty, haluan luovuttaa ja siirtyä pois. Ja miten paljon oon saanut luovuttuani! En tiiä, onko raskaaksi tulemisella mitään tekemistä työn lopettamisen kanssa, voi ollakin tai sitten ei. Joka tapauksessa vaikka en olisi raskaanakaan, oon saanu niin paljon. Tuntuu tavallaan jopa siltä, että oon saanu itteni takaisin, unelmat ja uskon siihen, että saan nyt ja tulevaisuudessa olla juuri oikealla paikalla juuri sellaisena kuin olen. Nää sanat tuntuu tavallaan aika suureellisilta, ja jos mun tämän hetken arkea miettii, sitä ne ehkä onkin. Mutta mulle itelleni, tuntien oman mieleni, nää on mullistuksia, isoja asioita, oikein suurensuuria, sellaisia, jotka saa elämän tuntumaan Elämältä, vaikka ulkopuolisen silmin eläisinkin hidasta ja tapahtumaköyhää elämää.

1 kommentti kommentoi

enkeleitä

Elämä pysäyttää. Usein toisten kautta. Tällä viikolla oon miettinyt paljon pientä enkelityttöä, jonka äidin blogia oon talven mittaan aika ajoin lukenut. Pieni elämä uupui aivan liian varhain. Kirpaisee erityisen paljon, kun raskaus oli hyvin samassa vaiheessa omani kanssa. Miten ikinä selviäisin, jos menettäisin omani.. Jos tanssi kohtuni sisällä pysähtyisi.. En uskalla enkä voi edes ajatella. Samalla ajatukset on palanneet läheisten pienenpieneen enkelipoikaan, jota ei koskaan saatu oppia tuntemaan kuin ajatuksissa. Tunnen kipua, kun ajattelen vanhempia, jotka on joutuneet luopumaan omastaan. Sanat ei yllä siihen suruun.
On sanomattakin selvää, että näitä pieniä ja heidän surun murtamia vanhempia ajatellessa kiitollisuus omasta tilanteesta kumpuaa vahvasti ja syvältä. Se on hiljaista kiitosta. ..tunnen oman lapseni läheisyyden taas vahvempana kuin koskaan. Jumalani Jumalani, varjelethan meidät pahalta. ..ja ole lähellä niitä, jotka surevat.

4 kommenttia kommentoi

hetki lähenee

Yhä enemmän oon alkanu miettiä synnytystä. Enkä pelkää oikeestaan ollenkaan, ihan oikeesti. Hassua, sellanen onneton pelkuri kun mä jossain muissa asioissa olen.. Jos jotakin pelonkaltaista tunnetta on, niin kaikki se liittyy oikeestaan siihen, että mitä jos vauvalle tulee "hätä" jossain synnytyksen vaiheessa ja ihan ihan ihan ihan pienesti on vilahtanu mielessä, että mitä jos mulle kävisi tositosi huonosti synnytyksessä. Mutta kipua en osaa pelätä ollenkaan, enkä sitä, että osaanko. Tiiän, että kipua tuun kokemaan, varmaan enemmän kuin siinä tilanteessa tuntuu millään tavalla siedettävältä, mutta jotenki mulla on suuri luottamus siihen, että mun keho tietää ja osaa toimia kivusta huolimatta. Nyt ajattelen (enkä siis lukitse vastaustani vaan pidän itselläni täydet oikeudet muuttaa ajatuksiani niin paljon kuin ikinä), että haluan kaiken mahdollisen lääkeettömän kivunlievityksen siis hierontaa ja lämpöpussia ja mitä niitä nyt on tarjolla ja sitten tarpeen mukaan lääkitystä.
Ja voi sitä ihmettä kun mietin hetkeä, jolloin saan vauvan syliini.. ja kun rakas saa syliinsä. Pakahduttavaa.. ja se on totta niin pian.
..paljon ois muitakin asioita, mistä haluais nyt osata kirjottaa, siis asioita raskauden ulkopuolelta, mutta yritän toisella kerralla. Ja toisaalta uppoutumalla raskauteen suojelen itteäni liialta muulta pohdinnalta, tai yritän ainakin.

0 kommenttia kommentoi

tahdon

Oon miettiny jollain tasolla äitiyttä jo varmaan kakskymmentä vuotta. Matkan varrella omassa mielessä on varmasti ollu hirvittävä määrä erilaisia kuvitelmia siitä, millanen äiti musta tulis. Nyt kun se on lähempänä kuin koskaan, en enää osaa sanoa. Varmuus haihtuu, mutta ei tilalle oo tullu epävarmuutta, oikeampi sana on varmaan avoimuus. Ennen kaikkea haluaisin olla avoin lapsen suhteen. Ei siis niinkään avoin ja vastaanottavainen kaiken maailman neuvojille ja tietäjille, jotka paasaa omia ehdottomia totuuksiaan, vaan sille, että oppisin tuntemaan oman lapseni, aistimaan oman lapseni temperamentin, olemaan avoin sille, että mun lapsi on ehkä erilainen kuin ite oon. En voi vaatia itseltäni kovin paljon, aika nöyrällä ja jopa arallakin mielellä otan uuden elämän vastaan. Ehkä vähän samalla ajatuksella kuin sanoin "tahdon" miehelleni. Tahdon sydämestäni ja se onneksi riittää.

0 kommenttia kommentoi

oma pieni rakas

Viime viikolla näin ekaa kertaa unta vauvasta, kaksi kertaa. Ikinä ennen lapsi ei oo tuntunu näin elävältä ja läheiseltä. Nytkin polskuttelee koko ajan ihan tuossa pinnan alla. Iloitsen niin, että itkettäis. Rakastan sua!

1 kommentti kommentoi