pienenpieni

Kuinkahan monta kertaa olen jo tekstiä aloittanut, ja aina ajatus katkeaa, sanat katoaa. Voisin tietysti syyttää näitä edelleen hyvin katkonaisia öitä, mutta tosiasiassa luulen, että jotenkin elämä vain joskus on mykistävää. On niin paljon kaikkea, että jos sen yrittäisin kirjoittaa, joutuisin kirjoittamaan sivutolkulla sieltä täältä tuolta, sekalaisia ajatuksia nykyisyydestä menneestä tulevasta, minusta hänestä meistä, tunteista laidasta laitaan, haaveista jotka elää edelleen ja haaveista jotka yhtäkkiä toteutuvat voimallisemmin kuin ikinä olisin osannut toivoa. Toivon vielä löytäväni kielen, taidon ja rohkeuden kuvata kaikkea ympärillä olevaa ja mielessäni liikkuvaa.

Joka tapauksessa elämäni keskiössä tällä hetkellä ovat touhukas, aurinkoinen ja niin monin tavoin valloittava pieni tyttö sekä pienenpieni sisarus, joka kasvaa sisälläni. Elämä todellakin osaa mykistää.

juuri nyt mielessä

Onpas aikaa kulunut edellisestä täällä vierailusta.. Toisin sanoen nukuttu pätkäöitä ja oltu päivisin enempivähempi silmät ristissä. Nyt taas voiton puolella (toivossa on hyvä elää!), mm. kahta hammasta rikkaampana. Meillä asuu nykyään varsinainen mamman maitotyttö, suloista tissirakkautta ilmassa. Sydänhän tässä pakahtuu äidillä.

Huomaan, että yhä useammin rauhallisina hetkinä mieli vaeltaa miettimään nimeä toiselle lapselle. Ajatus kutkuttaa, mutta palaan aina nopeasti maan pinnalle. Vielä syksyllä jostain tuntemattomasta syystä kuvittelin, että toisen kerran tulen raskaaksi vielä helpommin kuin ensimmäisellä kerralla (ilman minkäänlaista lääkärin puuttumista asiaan), uskalsin haaveilla oikein isosti. Nyt välillä ajatus hiipii ihan sinne toiseen laitaan. Tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana olen saanut ison joukon huikean ihania uusia ystäviä, rankoissa lapsettomuushoidoissa taistelevia tai taistelleita. Ihaillen seuraan heidän valintojaan ja jaksamistaan. Itse en ole ollenkaan varma, pystyisinkö lähellekään samaan.

iltasatu

Minä ja mieheni tykätään molemmat kovasti kirjoista ja lukemisesta, on tykätty lapsesta lähtien. Tuon meiän pikkutirriäisen kanssa on jonkin verran katseltu kuvakirjoja, katseltu eläinten kuvia ja matkittu ääniä. Ja haaveiltu siitä, kun on niin iso, että jaksaa alkaa kuunnella tarinoita. Nyt kun tyttö on lähtenyt konttaamaan, aika usein "askeleet" suuntaa kohti kirjahyllyä, jossa on alimmalla hyllyllä lasten kirjoja. Eilen illalla tyttö oli taas lahjakkaasti levittänyt kirjat ympäriinsä ja ajattelin, että kokeillaanpa, mitä tykkäisi iltalukemisesta. Tuttujen iltarutiinien joukkoon mahdutimme siis sen, että kävimme pötkölleen sängyn päälle, ja iskä luki kuvakirjaa. Minä sain seurailla tytön reaktioita. Ja voi ihanaa, joka kerta kun sivua käännettiin ja tuli uusi kuva esiin, tuli hihkaisu tai jonkinlainen äännähdys ja iloinen hymy kasvoille ja tarkkaan katsottiin ja kuunneltiin loppuun asti. 

Taidettiin saada meille uusi yhteinen iltatekeminen :)

leikkiä

Tajusin, että suurelta osin tuleva vuosi tulee olemaan osaltani leikkimistä. Aivan huikea ajatus, jos minulta kysytään. En koskaan ollut tajunnut, että jo paljon ennen varsinaista leikki-ikää voi leikkiä todella monenlaista. Meillä ainakin leikitään. Uskokaa tai älkää, mutta oon ihan täpinöissäni tällä hetkellä mm. duploista, palikoista ja palloista. Ja suorastaan tärisen innosta, kun ajattelen, että jossain vaiheessa leikkiminen ja yhdessä touhuaminen laajentuu esim. palapeleihin, piirtämiseen ja askarteluun. Siis ihan sellainen tunne, että maailma on vain rajana. 

Elämän parasta aikaa :)

Vuosi kotona

Viime vuonna tähän aikaan aavistelin vasta mitä on olla äiti. Vuodessa ehtii tapahtua paljon, yhtäkkiä olen ammattilainen. En sano tätä kuvitellen, että olisin parempi kuin muut, en todellakaan. Sanon tämän ihmetellen, nöyrin mielin ja muistellen kesäkuun hetkiä, jolloin olin avuttomampi ja yhtä aikaa suuremman vastuun edessä kuin ikinä ennen elämässäni. Oli muutamia hetkiä, jolloin tuo yhtälö tuntui niin rankalta, että luulin sekoavani, ihan oikeasti. En seonnut. Itse asiassa luulen, että tuo kuukausi oli tärkeä minulle äitinä. Avuttomuuden kautta löysin lopulta luottamuksen ja vapauden myös syyllisyydestä. En pelkää enää.

Näkymättömän lapsen Tuuli pohtii blogissaan koskettavasti sitä, millä tapaa elämä on muuttunut lapsen syntymän myötä. Itse en yllä ajattelemaan niin laajasti ja syvästi, enkä varsinkaan tavoita ajatuksia siten, että saisin niitä kirjalliseen muotoon. Jollakin tavoin kuitenkin tunnen itsessäni muutosta, nimenomaan itsessäni siis. Tai ei ehkä niinkään muutosta vaan syvenemistä, parempaa tuntemista. Omassa lapsessa näen heijastuksen itsestäni ja jollain tapaa se pakottaa hyväksymään ja rakastamaan eri lailla kuin ennen. Yhä uudestaan myös häkellyn paitsi siitä tietoisuudesta, että tämä lapsi on todella meidän, myös siitä, miten valmis ihminen on pienestä pitäen. Niin oma persoonallinen itsensä. ..ja taas jään aivan sanattomaksi. Miten kuvailla elämää joka pulppuaa niin voimakkaana ja omannäköisenä tuossa pienessä tytössä?

Tulevan vuoden saan viettää kokonaan kotona lapsen kanssa. Huikeaa. Monta mieliinpainuvaa hetkeä edessä, tiedän sen ja olen jo etukäteen kiitollinen. En aio luetella mitä kaikkea aion tai voisin tehdä. Sen sijaan pysähdyn tähän hetkeen ja hengähdän syvään. Kiitos valtaa mielen.

Ikimuistoista ja kaunista vuotta myös sinulle, joka tätä luet!

25 asiaa

Tekisi mieli kirjoittaa maailman kaunein lause tiivistämään tämän ikimuistoisen vuoden tunnelmia. Sanat eivät millään vaan riitä. Vaikka kuinka yritän, en löydä sitä lausetta, joka kertoisi riittävästi. Ihmettelen sitä, että miten maailma ympärillä ei muutu tämän enempää, vaikka joka päivä monen naisen ja miehen elämää ravistelee uuden ihmisen syntymä. Elän ja elämme keskellä ihmeitä, eivätkö kaikki sitä huomaa? 

Jotta en ihan sanattomaksi jäisi, päätin vastata Tunteellisen siilin haasteeseen kertoa 25 asiaa itsestä.


1. Olen aina ollut taipuvainen haahuilemaan niin menneessä kuin tulevassa. Edelleen teen näitä omia mielensisäisiä aikamatkojani, mutta yhä useammin huomaan olevani juuri tässä ja nyt. Kiitos pikkuiselle tästä hetkestä ja uudesta kyvystä olla siinä!

2. Olen esteetikko, rakastan kaikkea kaunista, mutta kotini ei ole sisustajan idylli vaan kotoinen pesä, jossa jokaisella tavaralla ei ole omaa paikkaansa.

3. Ideoin, suunnittelen ja pohdin asioita mielelläni, mutta toteutuksen ja päätösten teon jättäisin usein mieluusti muille.

4. Minulla on akateeminen koulutus, mutta useammin kuin kerran olisin ollut valmis polttamaan tutkintotodistukseni, koska ammatti ei ole tuntunut omalta. Onneksi en ole sitä tehnyt.

5. Olen jäänyt Aamu-tv-koukkuun nyt kotiäitinä ollessani. On aamuja jolloin huomaan olevani iloinen, kun tyttö herättää jo puoliseiskalta, koska ehdin nähdä enemmän Aamu-tv:tä.

6. Rehellisesti sanottuna viimeiset puoli vuotta ja reilusti enemmänkin olen nukkunut ihan todella katkonaisia öitä. Tyttö viihtyy tissillä helposti sen kymmenen kertaa yössä. Silti olen aamuisin yllättävän pirteä. En ymmärrä tätä yhtälöä.

7. Minulla on viha-rakkaus-suhde nettiin ja tietokoneeseen; sitä kautta olen löytänyt mm. elämäni rakkauden, mutta se on myös ikuinen riidanaihe elämäni rakkauden ja minun välillä.

8. Minulla on maailman ihanimmat siskot, ja toivon äärettömästi, että meidän tyttökin saisi tavalla tai toisella kokea sisaruutta.

9. Rakastan valokuvia, erityisesti vanhempia valokuvia. Ja ehkä vielä enemmän rakastan niitä tarinoita, joita kuvat heijastaa.

10. Haaveilen kodista, jossa olisi tilaa kaikenlaiselle käsillätekemiselle, sellaiselle terapeuttiselle "teen-mitä mieleen-juolahtaa"- tekemiselle, jota ei tarvitse esitellä kenellekään.

11.Tykkään sanasta hetki. Hetken kun voi luoda kauniiksi lopulta niin pienillä asioilla, vaikka muuten elämä ympärillä olisikin jotakin ihan muuta.

12. Parasta elämässä on kohtaaminen. Tällä hetkellä kaikkein sykähdyttävimpiä kohtaamisen hetkiä on esimerkiksi, kun tyttö herää päiväunilta ja kurkkaan vaunuihin. Se silmien tuike ja kaunis hymy on jotain käsittämättömän valloittavaa.

13. Lukeminen on ihanaa, rakastan kirjoja, mutta väsyneenä lukeminen meinaa jäädä. Nytkin mielessä on monta monta kirjaa, jotka haluaisin lukea, mutta joita en ole saanut aikaiseksi ottaa vielä käsiini. Olisi aika ihanaa asua suurensuuren kirjaston naapurissa, jotta aina kun mieleen juolahtaa, voisi pistäytyä hiukan nuuhkimassa uusia tarinoita.

14. Liian monesti havahdun siihen, että en ole kysynyt läheisiltäni, mitä heille kuuluu. Olisi myös ihanaa, jos joku siskoista asuisi niin naapurissa, että voisi vaikka aamukahvikupin napata käteensä ja hipsiä aamukaffelle sinne toiseen keittiöön - kysymään mitä kuuluu.

15. Kaikkien aikojen ehdoton lempivärini on punainen eri sävyissään. Joskus nuorena aikuisena minulla oli hetkellinen sininen kausi, mutta se oli hyvin hyvin hetkellinen.

16. Mielikuvissani minulla on pitkät, punaiset ja kiharat hiukset. Todellisuudessa ne eivät ole mitään näistä kovin suuressa määrin.

17. Rippikouluiässä surin sitä, että en voi tulla uskoon, koska olen jo. Nyt olen iloinen siitä, että lapsuudessa omaksuttu usko kantaa edelleen.

18. Siihen nähden miten paljon rakastan ihmisten kohtaamista, olen todella huono tarttumaan puhelimeen ja kutsumaan ihmisiä käymään. Ujo kun olen, enkä lopulta edes mahdottoman sosiaalinen. 

19. Minulla on tosi usein nälkä, enkä ymmärrä pikkunälän käsitettä, koska minulla joko on ihan kunnolla nälkä tai ei ole.

20. Minulla on viha-rakkaussuhde myös väittelyihin, joita käymme mieheni kanssa. Molemmat osaamme olla ärsyttävän voimakkaasti ja tunteella omien mielipiteittemme takana. Vaalikevät tuo tästä syystä oman lisämausteensa meidän olohuoneeseemme.

21. Äitiys on jotain paljon paljon enemmän kuin ikinä olin osannut ajatella. Sanoja on vaikea löytää sitä kuvaamaan. Äitiys on tunteita potenssiin sata.

22. Olen valon lapsi. Kyllä kaamoksellakin on puolensa ja hämärässä tunnelmansa, mutta lopulta valo kyllä voittaa, aivan ehdottomasti.

23. Toistan ehkä itseäni, mutta koska asia on niin paljon mielessäni, en voi olla sanomatta, että toivoisin niin paljon, että meillä vipeltäisi joskus pieniä tai vähän isompiakin menijöitä enemmänkin, enkä nyt puhu karvaisista otuksista. Uskallan edelleen haaveilla isosta keittiönpöydästä.

24. Haaveista puheen ollen, pakko myöntää, että haaveilen hyvin nukutusta yöstä. Mutta siitä huolimatta vierottaminen tuntuu vielä hyvin kaukaiselta asialta. Minusta ei ole koskaan pitänyt tulla taaperoimettäjää, mutta saa nähdä miten tässä käy.

25. Kello on kaksitoista päivällä ja olen edelleen yökkärissä. Pitkiä aamuja olen aina rakastanut. Olisiko aika juoda aamun kolmannet kahvit?

hurahtanut

Ekaluokkalaisena jo kirjoitin ystäväkirjaan toiveammatiksi Äiti, 16-vuotiaana "ennustin", että saisin ensimmäisen lapsen jo ennen kuin täytän 20v. ja tämän jälkeen vielä monta lisää. No, vuodet vieri, elämä ei mennyt ihan odotusten mukaan, haave pysyi - haaveena. Noin kolmekymppisenä olin edelleen yksin, etsin tietoa yksinadoptoimisesta, mietin mielessäni sos-lapsikylävanhemmuutta. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta ratkaisulta lähteä etsimään tietä vanhemmuuteen yksin. Aloin jo jopa tottua ajatukseen yksinolemisesta.

32-vuotiaana osui sitten tielleni hän, joka ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa. Meistä tuli perhe, kahden hengen perhe ja aloimme yhdessä haaveilla lapsesta ja lapsista.

Haave pysyi- haaveena edelleen. Ei se niin vain käynytkään. Löysin itseni uudestaan miettimästä adoptio- ja sijaisvanhemmuutta, tällä kertaa kaksin. Vanhemmuuden kaipuu oli vahva. Luottamusta emme menettäneet missään vaiheessa, kai jotenkin koko ajan olen tiennyt, että tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, minusta tulee äiti. 36-vuotiaana minusta tuli. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin kuin mitä nuori haaveilija aikoinaan kuvitteli, mutta juuri oikeaan aikaan - nyt uskallan sen sanoa. Rakastan tätä hetkeä, enkä tunne itseäni tippaakaan liian vanhaksi. 

Olen aivan hurahtanut äitiyteen. En ollut arvannut, miten monella tavalla kiehtovaa tämä voi olla, vaikka niin pitkään tätä odotinkin. Väsyneenäkin on kokonaisvaltaisesti jotenkin niin hyvä olla. Ei se sitä tarkoita, ettenkö kiukkua, pelkää, itke ja paru edelleen monia monia asioita. Mutta yhtäaikaa ja pääasiassa olen äärimmäisen onnellinen. On sellainen olo, että olen tullut kotiin piiitkältä piiitkältä matkalta. Voisin sanoa lapsesta aivan samat sanat, jotka äsken kirjoitin miehestäni "ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa".