27+2

Ajattelin, että oiskohan sopivaa oikein hehkuttamalla hehkuttaa hetken verran. Tätä raskautta, uutta elämää, haaveen toteutumista.. Eläydyn edelleen niin vahvasti lapsettomien tuskaan, että "julkinen" hehkutus tuntuu tavallaan väärältä. Viikonloppuna kohtasin erään tutun, jolla tiedän olevan vuosien lapsettomuustausta ja tuloksettomat hoidot. En tienny, että miten päin olisin ison mahani kanssa siinä ollut, kun huomasin hänen silmiinsä kihoavat kyyneleet. Tuska on monella vuosienkin jälkeen niin käsinkosketeltava. Mutta miten olla haavoittamatta toista.. Ei kai sitä voi estää.
En minä oo sen enempää kuin kukaan toinenkaan ansainnu tätä onnea, mutta silti tai juuri sen vuoksi, syvää kiitollisuutta tuntien taidan nyt hehkuttaa sydämeni kyllyydestä.
On huikeaa olla raskaana, on huikeaa tuntea kehossaan, aivan ihonsa alla elämää. Kiusotella pikkuista vähän ja saada vastavuoroisesti itse töytäisyä takaisin. Miettiä, että onko tämä peppu vai pää vai jälkaterä, ja mitähän se äitin ja iskän muru siellä nyt miettii, ärsyttääkö kun äiti kiusaa vai hyriseekö ilosta. Rakastan meidän lasta yli kaiken ja lapsen isäkin rakastaa. Raskaus tuntuu ihmeelliseltä ja silti maailman luonnollisimmalta asialta. Tunnen kehossani, miten se on luotu tähän. Olen vielä voinut niin hyvin. Ei mitään ylimääräisiä jännityksiä, ei vuotoja, ei kipuja. Kaikki arvot kohillaan. Tavalliset raskaudenaikaiset vaivat kuten ummetus ja närästyskin ovat vain hyvin satunnaisia vieraita. Voin hyvin, voin kertakaikkiaan hyvin. Kömpelö tietysti oon, eikä sohvalla löhöillä niin antaumuksella kuin tavallisesti, kun alkaa kolottaa. Mutta kömpelyyttäni voin hyvällä omallatunnolla vähän passuutta miestä. Rehellisesti on myönnettävä, että nautin tästä, kun saan olla vähän "autettava".
Nyt on hyvä näin :)

4 kommenttia kommentoi

Tunnistan itessäni kateutta. Ei ollenkaan vieras tunne, mutta nyt se pysäytti ehkä siks, että raskauden aikana se on pysytellyt aikalailla taka-alalla. (On muuten aika ärsyttävää tajuta, että lähestyn melkein asiaa kuin asiaa tunteiden kautta.. hittolainen, voisko joskus järki ja ajattelu olla ensisijaisempaa.) Kateus heräs lukiessani muiden blogeja. Oon kateellinen ihmisille, joilla on mielekäs työ, "värikäs" elämä ja paljon oikeita, hyviä ystäviä. Siis elämässä paljon asioita, jotka pitää sopivasti liikkeellä, saa sen tuntumaan mielekkäältä. Ehkä oikeasti oon kateellinen sille, että kuvittelen sellaisella ihmisellä olevan minua enempi rohkeutta, älykkyyttä, voimia.. mitä ikinä.. ominaisuuksia, joita ihailen, mutta joita itsessäni näen vain harvakseltaan. Joskus mietin, että eikö mulle annettu kaikki mahdollisuudet, miksi en ole niitä käyttänyt. En osaa näitä ajatuksia oikein kuvailla.. mutta jotenkin välillä iskee tajuntaan, että olenko elänyt vain pienellä liekillä, tyhmyyttäni. Joskus mietin, että omassa elämässä on liikaa erilaista ..uutta ja ..yyttä, siis puutteita. Voimattomuutta, työttömyyttä, lapsettomuutta, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta. Että elämä pyörii näiden toisiaan lähellä olevien seinien sisällä, kapeassa tilassa. En enää muista missä tilanteessa koin mielikuvan, joka tuli nyt yhtäkkiä elävänä mieleen. Mielikuva, jossa tämän pienen kotini ikkunat aukeaa, valo ryöpsähtää sisään ja ilma pääsee kiertämään. Muistan sen vapauden ja avartumisen tunteen, jonka koin tuon mielikuvan kanssa. Mikä minua oikein sitoo ja pitää kiinni, en ymmärrä. Omien tunteideni vanki, niinkö? Sekö se on mikä sitoo, minä itse?
..ja kun joskus osaisi lopettaa tämän ainaisen miettimisen ja eläisi vaan. Näissä tilanteissa voin sanoa ihan rehellisesti vihaavani ammattiani, joka on pakottanu miettimään liikaa ja olemaan sensitiivinen tunteille. Olisin vaan menny sinne teknilliseen korkeakouluun, mitä ammatinvalinnanohjauksessa suositeltiin.. (ja joutunu kauaks siitä, kuka oikeesti olen?)

0 kommenttia kommentoi

tässä hetkessä

Tämän olon kun saisi säilymään. On sellainen mukava levollisuus, johon ei kuitenkaan liity toimettomuutta. Ajatukset on yllättävänkin kirkkaat ja mieli kaikin tavoin toiveikas, en kanna huolta juuri nyt, en edes pelkää haasteita juuri nyt, vaikka niiden olemassaolon tunnistan tästä levollisuudestakin käsin. En osaa edes odottaa, että kaikki menisi prikulleen toivotulla tavalla, mutta odotan ja toivon, että kaiken keskellä rauha säilyy ja luottamus.
Viime viikolla otettiin rakkaimman kanssa yhteen kovemmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Kummallakin on syytä katsoa peiliin. Silloin pelkäsin, itseni, hänen ja pikkuisen puolesta. En siksi, että kukaan olisi halunnut satuttaa toista, vaan siksi, että tunne vyöryi yli niin hallitsemattomalla voimalla, tuntui, että luhistun ja pelkäsin, että jään totaalisen yksin. On asioita, jotka molempia ahdistaa ja ehkä pelottaakin. Elämä suurimman ihmeen edessä tuntee suurta vastuuta ja itsensä pienemmäksi kuin ikinä. Ahdistaa nähdä toisessakin se pienuus. Enkä silti osaa ajatella parempaa isää ja äitiä meidän lapselle, parempaa miestä ja vaimoa toisillemme.
Eilen oli lääkärineuvola. Kaikki oli hyvin. Pikkuinen kasvaa (ja minä) :)
On mietitty, että pitäisikö mennä nyt raskaana ollessa valokuvaukseen, sellaiseen, jossa koko ihana pyöreys on esillä. Haluaisin muiston tästä kaikesta, vaikka tuskin tämä aika ikinä joutuu omasta mielestä unohduksiin ilman kuviakaan. Rohkenisikohan sitä..

1 kommentti kommentoi

näkyväksi

Oltiin eilen kirkossa, ekaa kertaa joulun jälkeen. Me ollaan sellasia yksinäisiä susia, että yleensä päästään pälkähästä jutella kenenkään muun kuin toistemme kanssa. Eilinen oli poikkeus. Usea ihminen tuli onnittelemaan, kyselemään laskettua aikaa ja kuulumisia muutenkin. Häkellyttävää. Tuntui yhtä aikaa hyvältä mutta myös kirvelsi. Nytkö vasta kun saadaan lapsi, voidaan tulla näkyväksi ja hyväksytyksi yhteisön jäseneksi? Lapsettomuus tuntuu vielä sisuksissa niin voimakkaasti, että vaikka syy onnitteluihin on taivaallisen ihana, silti jonkin verran sattuu. Ja huomasin, että sattuu sekin kun yksi kertoo lapsensa saavan pian viidennen lapsen. Olisi tehnyt mieli sanoa, että onnea heille, ei oo ihan yksinkertaista kaikille.. Oon miettinyt, että kannanko loppuikäni lapsettomuutta jollain tavoin mukanani. Itse pääsin helpolla, ei keskenmenoja, ei kohdunulkoisia, ei edes rankempia hoitoja ja silti tuntuu, että kannan aika voimallisesti lapsettomuuden viittaa harteillani. Totuin ensin olemaan "yksinäinen", sinkku (inhoan edelleen sitä sanaa), sitten "lapseton". Haluaisin julistaa kaikille onnittelijoille, että hän, kenen vieressä istun ja kuljen, ja hän, ketä kannan sisälläni, on Ihme, tämä on suurta lahjaa, voitko ymmärtää miten suurta? Sain rakkauden lahjan, rakastamisen ja rakastettuna olemisen. Mutta vaikka olisin jäänyt tätä vaille, enkö silti olisi näkemisen arvoinen, enkö silti ansaitsisi tulla huomatuksi ihan vaan koska olen?

0 kommenttia kommentoi

hyrinää

Voikohan sitä liikaa vedota tähän raskauteen? Vai onko se vaan veruke päästä vähän helpommalla? Toissa talvena otin esimiehen kehotuksesta töissä "rennommin" (sikälimikäli se meiän töissä yhtään millään tavalla on mahdollista.. eipä juuri) sen perusteella, että kärsin lapsettomuudesta. Esimies oli kokenut ite saman ja huomattavasti pidemmän ja vaikeamman kautta, joten ymmärsi tilanteen oikein hyvin ja totesi silloin, että raskaana olevilla raskaus vaikuttaa työskentelyyn ja ottavat kevyemmin, joten hänen mielestään lapsettomuudesta kärsivälläkin on siihen oikeus. Nyt raskaana ollessa otan entistä kevyemmin, tosin nyt tämä rento ote "kostautuu" opiskelussa eikä töissä, joten menee ihan omaan piikkiin, ei onneks oo asiakkaita, jotka tästä joutuisivat kärsimään. Jotenkin pidän suurena etuoikeutena ylipäätään tätä tilaa ja sen myötä ajattelen, että on etuoikeus ottaa siitä niin sanotusti kaikki irti. Vedota levon tarpeeseen, vedota tunteiden vyörymiseen, vedota aivojen jumitilanteeseen ja yhtä aikaa omassa pienessä mielessä hyristä iloa siitä, että saan kokea tän huiman ja ihmeellisen kasvun oman kehoni sisällä. Hyrhyr :)

0 kommenttia kommentoi

iltavirsi

Hyvinhän mä voin, aivan loistavasti ja oon onnellinen. Olen olen. Lähes kaikki oleelliset asiat elämässä on erittäin mallillaan. Ja silti nyt nyppii, päätä särkee kun pitää niin yhtäkkiä stressata. Ja mihin se liittyy, opiskeluun, jonne oon lähteny täysin vapaaehtoisesti, täysin vailla paineita menestyä, koska mulla on jo olemassa erittäin hyvä ammatti. Mutta silti.. koen epäonnistuneeni. Luulin itestäni enemmän, sieluni silmin olin jotain paaaljon paljon enemmän. Haluaisin olla taitavamapi, luovempi, lahjakkaampi. Kukapa ei.. Yritän perustella itelleni, että en oo nyt keskittyny opiskeluun, kun on triljoona kertaa tärkeempää ajateltavaa ollu raskauden myötä. Tai että syksyllä podin edelleen työperäistä väsymystä, joka esti luovuuden kukoistuksen. Ärsyttää oikein kun jotkut kertoo, miten raskaana ollessa olivat niin luovia. Vauvallekin väkersivät vaikka sun mitä jo raskausaikana. Ja pah.. Mulla tuntuu menevän vaan entistä enemmän energiaa haaveiluun. No, en pidä sitä oikeesti kyllä niin pahana, se kun on varmaan sitä sisintä minää, haaveilija ja mietiskelijä. Mutta en haluais olla luovuttaja. Oikeesti haluisin entistä enemmän luoda käsilläni, mut nuo koulun asettamat vaatimukset ym. meinaa viedä vaan multa luovuutta. Yritän liikaa ja sitten epäonnistun. En löydä sitä spontaania käsillätekijää itestäni. Pelkäänkö edelleen liikaa epäonnistumista? Jos ihan rehellisiä ollaan, haluisin nyt tän meneillään olevan näyttötutkinnon keskeyttää, ilmottaa opettajille ja arvioijille, että pieleen meni, yritän uudestaan sitten kun joskus tulevaisuudessa palaan kotiäitiydestä. Haluisin jäädä jo kotiin, siivota ja rakentaa pesää, tehdä asioita vauvalle, istua ja silitellä vatsaa ja jutella ja laulaa. Parina iltana ollaan miehen kaa iltalaulu laulettu vauvalle. Se on suloista, mut mua meinaa vaan naurattaa, kun se on niin hassua. Mä istun sängyllä pelkissä alkkareissa ison mahani kanssa ja veisataan hartaana iltavirttä kuin mitkäkin mummot ja paapat ;)
Voi plaah.. nyt ois vaan otettava itteä niskasta kii, kaivettava esiin se pieleen menny käsityö ja yrittää tehdä jotain sen korjaamiseks, jotta saisin näytön läpi.. Kun sais vaan lauleskella.

3 kommenttia kommentoi

Mä vaan oon niin onnellinen..

1 kommentti kommentoi