Oltiin eilen kirkossa, ekaa kertaa joulun jälkeen. Me ollaan sellasia yksinäisiä susia, että yleensä päästään pälkähästä jutella kenenkään muun kuin toistemme kanssa. Eilinen oli poikkeus. Usea ihminen tuli onnittelemaan, kyselemään laskettua aikaa ja kuulumisia muutenkin. Häkellyttävää. Tuntui yhtä aikaa hyvältä mutta myös kirvelsi. Nytkö vasta kun saadaan lapsi, voidaan tulla näkyväksi ja hyväksytyksi yhteisön jäseneksi? Lapsettomuus tuntuu vielä sisuksissa niin voimakkaasti, että vaikka syy onnitteluihin on taivaallisen ihana, silti jonkin verran sattuu. Ja huomasin, että sattuu sekin kun yksi kertoo lapsensa saavan pian viidennen lapsen. Olisi tehnyt mieli sanoa, että onnea heille, ei oo ihan yksinkertaista kaikille.. Oon miettinyt, että kannanko loppuikäni lapsettomuutta jollain tavoin mukanani. Itse pääsin helpolla, ei keskenmenoja, ei kohdunulkoisia, ei edes rankempia hoitoja ja silti tuntuu, että kannan aika voimallisesti lapsettomuuden viittaa harteillani. Totuin ensin olemaan "yksinäinen", sinkku (inhoan edelleen sitä sanaa), sitten "lapseton". Haluaisin julistaa kaikille onnittelijoille, että hän, kenen vieressä istun ja kuljen, ja hän, ketä kannan sisälläni, on Ihme, tämä on suurta lahjaa, voitko ymmärtää miten suurta? Sain rakkauden lahjan, rakastamisen ja rakastettuna olemisen. Mutta vaikka olisin jäänyt tätä vaille, enkö silti olisi näkemisen arvoinen, enkö silti ansaitsisi tulla huomatuksi ihan vaan koska olen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti