Pömppis

Oon suuren osan aikuisuudesta ollu selkeästi hoikka. 30+ ikäisenä ja etenkin avioitumisen myötä kiloja on tullut siinä määrin lisää, että nykyään mua voisi kutsua ehkä ennemmin "normaaliksi". Ei se mitään, hiukan on ollu sopeutumisvaikeuksia, mutta loppujen lopuks oon aika tyytyväinen itteeni, ja tyytyväisyyttä luonnollisesti lisää se kun mies kehuu naiselliseksi. En siis oo juurikaan joutunu painiskelemaan kilojen kanssa, ja vaakaa oon käyttäny vain satunnaisesti. En siis myöskään ainakaan etukäteen panikoi tippaakaan siitä, että millainen määrä kiloja kertyy raskausaikana.
Mutta tämä maha! Oon aina ollu hoikkanakin taipuvainen pömppikseen ja iltaturvotukseen ja kyllä nyt saa sitten nauttia oikein olan takaa näistä molemmista :) Kotioloissa sehän on aivan ok ja mies ihailee mun vatsaa, mutta tuolla ihmisten ilmoilla välillä vähän jännittää, että miten ihmeessä saan piilotettua tän mahan. Osuin tänään yhdeltä raskausaiheiselta keskustelupalstalta bongaamaan sellasen ketjun, johon ihmiset lähettää mahakuvia. Oli muuten helpottavaa!! Toisilla oli viikoilla 20 pienempi maha kuin mulla nyt, mutta oli niitä muitakin, joilla oli selvä pömppis jo alkuraskaudesta. Muistelen jonkun gynelogin joskus mulle sanoneen, että kohtu olis jotenkin aika edessä eli kai näitä rakenteellisia erojakin meissä ihmisissä on. Nyt sitten mietinkin, että kuinka kauan vielä yritän peittää vatsan ja missä vaiheessa kertakaikkiaan päätän, että siinäpähän on ja alan nauttimaan siitä, että ei tarvii nolostella turbomahaa.

3 kommenttia kommentoi

Blogimaailman havaintoja

Monissa blogeissa kerrotaan mitä muita blogeja kirjoittaja säännöllisesti seuraa. Oon miettinyt, pitäisikö sellainen lista tehdä. Useat seuraa saman kategorian blogeja, mihin omakin kuuluu. Suuri osa mitä ite lueskelen on lapsettomuusblogeja, sitten on muutama raskausblogi, laihdutusblogi, erokriisiblogi. Avioliitto- ja mielenterveysblogit kiinnostaa myös. Tuntuu hassulta listata blogeja niin laajalla skaalalla, ehkä jätänkin listan tekemättä.. ainakin toistaiseksi.
Se mikä tässä on itelleni erityisen hämmentävää on se, että jollain tavoin kiinnostus tuntuu kiertyvän aina elämän kriisi-/taitekohtiin, ihmissuhteisiin, perheisiin, (mielen)terveyteen.. eli juuri niihin asioihin, mitkä on liittyny mun työhön. Sehän sinänsä kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta kun mä olen vihdoin viimein päässyt sieltä töistä pois!!, siirtynyt luovalle alalle ja järki sanoisi, että nyt kuuluisi kiinnostaa katsoa sitten niitä taide- ja käsityöblogeja. En oikein tiiä, mitä ajattelisin tästä havainnosta, olisinko tyytyväinen ja ajattelisin "ehkäpä sisimmässäni oon kuitenkin aikanaan tehny ihan oikeita alanvalintoja ja nyt vaan tarviin pientä irtiottoa jotta taas pääsen käsiksi siihen, mikä on omaa" vai kauhuissani "oon aivan jumissa vanhassa, en pääse irti, pelkään heittäytyä uuteen, koska en tiedä riittävätkö rahkeet". Ehkäpä tosiasiassa kummassakin ajatuksessa on pieni siemen totuutta. Ja kyllä kai se on ihan rehellisesti myönnettävä, että ihmisen mieli ja hyvinvointi kiehtoo edelleen... En siitä taida päästä minnekään, ja niin vaikeaa kuin se tavallaan on myöntää, niin todennäköistä lienee, että sitten kun toivottavasti piiitkän ajan jälkeen palaan takaisin työelämään, tuun palaamaan sellaiseen työhön, missä oon lähellä ihmistä. Mutta jos vaan mahdollista vanhaan työpaikkaan en palaa, joku raja sentäs, hyvänen aika..

0 kommenttia kommentoi

Ylypiä ittestäni

En mä ihan surkee oo, oon saanu yhen (tai oikeestaan kaks) keskeisen homman hoidettua ja siitä erittäin hyvä mieli. Nyt vois jopa oikein hyvällä mielin mennä kuumaan suihkuun ja sitten kylpytakki päällä sohvalle vaan löhöilemään ja odottelemaan, kun kullanmuru tulee töistä. Muutenki viikko on noin niinku opiskelun suhteen edenny huomattavasti etukäteisodotuksia paremmin. Ei tässä vielä ole mitään menetetty :)
Nyt on sitten sellasen heikotus-kuvotuksen vuoro, että ei oikeen mikään ruoka maistuis, mut tietää, että jotain pitäis suuhunsa laittaa, että olo helpottais. Suolakeksit menee ja jätski vois mennä. Ja pitäisköhän porkkanoita kuoria, että vois niitä narskutella. Ihmeellistä tän heikotuksen kanssa, kun jos on hetki, että olo on hyvä, iskee epäilys, että apua, onkohan jotain pielessä ja sit ku heikotus on päällä, toivois vaan, että menis ohi. Joo, vähän on hermoheikkoa vielä tämä oleminen, mutta eiköhän se kukoistuskin sieltä tule. Tai niin mä oon aina kuvitellu, että sitten raskaana oon ihanan hehkeä ja kukoistava :D
Viime yönä valvoskelin ja mietin lapselle nimeä. Meillä on toiset nimet jo tiedossa sekä tytölle että pojalle, kun halutaan antaa suvussa pitkään kulkeneet nimet, mutta ekat nimet on hakusassa. Ei tällai päiväsaikaan oikein sisu vielä anna periks alkaa asiaa vakavasti pohtimaan, mutta yöllä voi salaa kuvitella mielessään kaikenlaista. Esimerkiks sitäkin oon kuvitellu, kun ollaan koko kolmihenkinen perhe sairaalan perhehuoneessa, kun mies katsoo ja silittää lasta ihmeissään siitä, että miten me ollaan voitu saada jotain näin kaunista aikaan. Ihan rehellisesti voin sanoa, että haluan kuvitella aika yksipuolisesti kauniita asioita, antaa sitten todellisuuden olla mitä vaan, mutta haaveissa on lupa liitää korkealla.
Hyvä mieli jotenkin, toivottavasti nukkumaanmenoon saakka.

1 kommentti kommentoi

On tämä totta

Ajattelen raskautta ja tulevaa lasta lähes joka hetki, mutta silti on vaikea mieltää, että ihanko oikeasti se olen minä, joka näitä ajatuksia ajattelee. Minäkö olen tuleva äiti, minäkö olen raskaana. Yhtä aikaa keho ja tuntemukset huutaa raskautta; kuvottaa, nälättää, turvottaa, pingottaa, unettaa.. Enkä siltikään meinaa uskoa. Toisaalta onko se ihme, koska mun pian 36-vuotisesta elämästä oon tienny olevani raskaana vasta neljä viikkoa. Onko siitä oikeasti niin vähän aikaa.. Äitydestä oon haaveillut jo 16-vuotiaasta, vahvemmin kaipaillut, kuumeillut ehkä n. 25-vuotiaasta ja aktiivisesti yrittänyt ja odottanut 33-vuotiaasta eli takana on se melkein 20 lapsetonta haaveilun/kaipuun/yrittämisen/odottamisen vuotta. Neljä viikkoa siinä rinnalla on aika vähän, ihmekös pää on sekaisin ja identiteetti hakusassa. Ja silti tää tuntuu niin oikealta ja luonnolliselta. Jos tämä siis on totta. Voi, annathan sen olla..

0 kommenttia kommentoi

Rinsessa Ruusunen

Aamulla kello soi puol seiska ja päikkäreille pääsee vasta neljän/viiden jälkeen.. Miten siitä selviää? Oon kadottanu sen käden, jolla otetaan itteä niskasta kii, tartutaan töihin. Ois löydettävä, aivan välttämättömästi, alkaa olla nimittäin epäilyttävästi suuntausta siihen, että kaiken ei-niin-mieluisen ja raskaalta-tuntuvan "unohdan", kertakaikkiaan unohdan. Välillä saan välähdyksiä "argh, sekin on tekemättä" ja sitten taas vaivun tähän "raskausuneen" tai mikä ikinä tämä tila onkaan, enkä halua koskaan tästä herätä.

0 kommenttia kommentoi

Mistä erottaa laiskuuden ja väsymyksen?

Jompaakumpaa tai molempia on ollut jo vuosia, väliin mahtuu muutamia päiviä tai parhammillaan viikkokin (melkein) jolloin näin ei oo, mutta sitten taas. Fyysisesti en voi olla väsynyt (paitsi tietysti nyt kun on raskaana), koska nukun pitkät yöunet, syön hyvin, ulkoilen päivittäin (kiitos koiravaarin) ja vapaa-aikaa riittää. Kyse ei pohjimmiltaan oo myöskään siitä, että oisin onneton, vaikka kyllä elämässä takaiskujakin on rittänyt, pettymyksiä ja pään hakkaamista seiniin välillä kipeästikin. Sen tiedän, että olen työuupunut, mutta ärsyttää (tavallaan), että kipukynnys on niin matalalla, että oon joutunu jäämään sairaslomalle siinä vaiheessa kun lääkärit arvelee, että kuukausi riittää toipumiseen. Vaan kun ei oo riittäny. Näennäisesti oon jaksanu, siis töissä, mutta nyt kun oon jääny opintovapaalle töistä (kärvisteltyäni sitä ennen pitkään vain osa-aikaisena uupumuksen tai sen pelon takia) tajuan, että oikeesti en oo jaksanu, en kertakaikkiaan ja se kostautuu edelleen kotona ja nyt opiskeluissa. En kertakaikkiaan meinaa jaksaa tehä oikein yhtään mitään. Opiskelu, johon lähdin innolla ja jonka aihe oikeesti innostaa tosi paljon, meinaa sekin jo puuduttaa. Jos saisin päättää, jäisin nyt kokonaan kotia, kasvattaisin tätä lasta sisälläni, rakentaisin lapselle pesää tänne meiän kotiin, hellisin miestä, tekisin hyvää ruokaa ja leipoisin, kirjottaisin blogia, lukisin kirjoja, kuuntelisin musiikkia, kävisin pitkillä kävelyillä ja katselisin miten syksy muuttuu talveksi ja talvi kevääksi, viipyisin lähellä Kaikkivaltiasta Jumalaa, etsisin ja toivoisin löytäväni voimaa lähteä kodin ulkopuolelle ja kohdata muita ihmisiä.
Mutta jos tää onkin vaan laiskuutta ja pitäis vaan ottaa itseä nisksta kii ja p*r*kl* lopettaa tällanen valittaminen ja ruveta hommiin, senkin saamaton laiskuri!

0 kommenttia kommentoi

Rukous

Rakas Jumala, älä vie meiltä tätä lasta pois. Tapahtukoon sinun tahtosi, mutta onhan tahtosi, että me saamme tämän lapsen. Ota pelko pois.
Aamen

0 kommenttia kommentoi