oma maailma

Kävin sitten jo "tutustumassa" synnytysosastoonkin yhen yön verran. Raskausmyrkytysoireitahan tässä on kytätty jo viikkotolkulla ja yhtenä iltana tällä viikolla sitten oireet lisäänty siinä määrin, että alkoi huolestuttamaan ja soitin sairaalaan. Kehottivat tulemaan tsekkaukseen, vaikka jo puhelimessa kyllä kätilö antoi ymmärtää, että oireet on lieviä, eikä varmasti syytä huoleen oo. No, lääkäri kuitenkin halus, että vaikka tilanne vaikutti hyvältä, jään kuitenkin yön yli sairaalaan. Voi hyvänen aika miten siinä kohtaa yhtäkkiä tunsin itteni pieneks ja avuttomaks. Tuntu hetken aikaa aivan ylitsepääsemättömältä ajatukselta, että joudun jäämään yksin sairaalaan ja mies lähtee kotiin. Itkuhan siinä tuli, vaikka tiesinkin, että ei mitään hätää oo. Jotenkin sitä vaan nyt kaikilla soluillaan turvautuu mieheensä, ja hassua, että tuntui turvattomammalta olla sairaalassa, jossa apua on napin painalluksen päässä, kuin kotona miehen vieressä. No, siitä selvittiin kuitenkin kunnialla ja ajattelenkin, että mulle varmaan oli hyväks kokea tää yks yö siellä jo ennakkoon, jotta on helpompi sitten vauvan kanssa sinne jäädä :) Joka tapauksessa aamun tarkastuksessa siis kaikki ok ja lääkäri oli sitä mieltä, että lähden kotiin odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Sanoi, että ei millään haluaisi jouduttaa synnytystä keinotekoisesti, koska todennäköisesti se kuitenkin viikon sisällä omia aikojaan käynnistyy ja varsinkin ensisynnyttäjällä synnytys menee yleensä jouhevammin luonnollisesti. Ite oon ihan samaa mieltä, ja olin tosi mielissäni, että pääsin kotiin!! Nyt vaan toivon, että luonnollinen käynnistyminen tapahtuis, eikä tartteis sitten viikon päästä mennä yliaikaiskontrolliin.
Mutta täytyy sanoa, että oli jotenkin aika sanoinkuvaamaton olo olla siellä osastolla. Se oli vauvojen ja äitien maailma.. Yritin samaistua siihen joukkoon, joka siellä oli. Osalla vielä iso vauvamaha tallella, osalla vauva jo sylissä. En osaa oikein kuvailla edes, millaista siellä oli tai miltä tuntui siellä olla. Tajusin kyllä, että mahani kanssa solahan joukkoon oikeinkin hyvin, mutta jollain tasolla silti edelleen tuntuu niin uskomattomalta että minäkö täällä. Aamupalajonossakin tarjouduin antamaan mun edellä tilaa toiselle, kun tuntui, että oon vähän eksyny väärään paikkaan. Mutta ihan pian minä oon siellä oman vauvani kanssa.. Ihan pian minä oon se, jonka tuskainen ääni kuuluu synnytyssalin oven läpi ja minä oon se kenen vauvasta hoitaja kertoo toiselle, että nyt se syntyi. En voi käsittää, miten suuren asian äärellä elän nyt joka hetki. Kiitoskiitoskiitos aivan lakkaamatta!!

40+5, hurjaa. Ja nyt toivoo joka hetki, että varsinaiset synnytyssupistukset käynnistyis.. Osaako enää muuta ajatellakaan, no eipä juurikaan. Aivot on ihan seis kaikilta muilta osin, mutta eipä sen väliä. Voin kuvitella, että vaivun synnytystilanteessa jonkinlaiseen omaan maailmaan, kun nyt jo meinaa välillä olla vaikea pysyä ympäröivässä maailmassa.

2 kommenttia kommentoi