näkyväksi

Oltiin eilen kirkossa, ekaa kertaa joulun jälkeen. Me ollaan sellasia yksinäisiä susia, että yleensä päästään pälkähästä jutella kenenkään muun kuin toistemme kanssa. Eilinen oli poikkeus. Usea ihminen tuli onnittelemaan, kyselemään laskettua aikaa ja kuulumisia muutenkin. Häkellyttävää. Tuntui yhtä aikaa hyvältä mutta myös kirvelsi. Nytkö vasta kun saadaan lapsi, voidaan tulla näkyväksi ja hyväksytyksi yhteisön jäseneksi? Lapsettomuus tuntuu vielä sisuksissa niin voimakkaasti, että vaikka syy onnitteluihin on taivaallisen ihana, silti jonkin verran sattuu. Ja huomasin, että sattuu sekin kun yksi kertoo lapsensa saavan pian viidennen lapsen. Olisi tehnyt mieli sanoa, että onnea heille, ei oo ihan yksinkertaista kaikille.. Oon miettinyt, että kannanko loppuikäni lapsettomuutta jollain tavoin mukanani. Itse pääsin helpolla, ei keskenmenoja, ei kohdunulkoisia, ei edes rankempia hoitoja ja silti tuntuu, että kannan aika voimallisesti lapsettomuuden viittaa harteillani. Totuin ensin olemaan "yksinäinen", sinkku (inhoan edelleen sitä sanaa), sitten "lapseton". Haluaisin julistaa kaikille onnittelijoille, että hän, kenen vieressä istun ja kuljen, ja hän, ketä kannan sisälläni, on Ihme, tämä on suurta lahjaa, voitko ymmärtää miten suurta? Sain rakkauden lahjan, rakastamisen ja rakastettuna olemisen. Mutta vaikka olisin jäänyt tätä vaille, enkö silti olisi näkemisen arvoinen, enkö silti ansaitsisi tulla huomatuksi ihan vaan koska olen?

0 kommenttia kommentoi

hyrinää

Voikohan sitä liikaa vedota tähän raskauteen? Vai onko se vaan veruke päästä vähän helpommalla? Toissa talvena otin esimiehen kehotuksesta töissä "rennommin" (sikälimikäli se meiän töissä yhtään millään tavalla on mahdollista.. eipä juuri) sen perusteella, että kärsin lapsettomuudesta. Esimies oli kokenut ite saman ja huomattavasti pidemmän ja vaikeamman kautta, joten ymmärsi tilanteen oikein hyvin ja totesi silloin, että raskaana olevilla raskaus vaikuttaa työskentelyyn ja ottavat kevyemmin, joten hänen mielestään lapsettomuudesta kärsivälläkin on siihen oikeus. Nyt raskaana ollessa otan entistä kevyemmin, tosin nyt tämä rento ote "kostautuu" opiskelussa eikä töissä, joten menee ihan omaan piikkiin, ei onneks oo asiakkaita, jotka tästä joutuisivat kärsimään. Jotenkin pidän suurena etuoikeutena ylipäätään tätä tilaa ja sen myötä ajattelen, että on etuoikeus ottaa siitä niin sanotusti kaikki irti. Vedota levon tarpeeseen, vedota tunteiden vyörymiseen, vedota aivojen jumitilanteeseen ja yhtä aikaa omassa pienessä mielessä hyristä iloa siitä, että saan kokea tän huiman ja ihmeellisen kasvun oman kehoni sisällä. Hyrhyr :)

0 kommenttia kommentoi

iltavirsi

Hyvinhän mä voin, aivan loistavasti ja oon onnellinen. Olen olen. Lähes kaikki oleelliset asiat elämässä on erittäin mallillaan. Ja silti nyt nyppii, päätä särkee kun pitää niin yhtäkkiä stressata. Ja mihin se liittyy, opiskeluun, jonne oon lähteny täysin vapaaehtoisesti, täysin vailla paineita menestyä, koska mulla on jo olemassa erittäin hyvä ammatti. Mutta silti.. koen epäonnistuneeni. Luulin itestäni enemmän, sieluni silmin olin jotain paaaljon paljon enemmän. Haluaisin olla taitavamapi, luovempi, lahjakkaampi. Kukapa ei.. Yritän perustella itelleni, että en oo nyt keskittyny opiskeluun, kun on triljoona kertaa tärkeempää ajateltavaa ollu raskauden myötä. Tai että syksyllä podin edelleen työperäistä väsymystä, joka esti luovuuden kukoistuksen. Ärsyttää oikein kun jotkut kertoo, miten raskaana ollessa olivat niin luovia. Vauvallekin väkersivät vaikka sun mitä jo raskausaikana. Ja pah.. Mulla tuntuu menevän vaan entistä enemmän energiaa haaveiluun. No, en pidä sitä oikeesti kyllä niin pahana, se kun on varmaan sitä sisintä minää, haaveilija ja mietiskelijä. Mutta en haluais olla luovuttaja. Oikeesti haluisin entistä enemmän luoda käsilläni, mut nuo koulun asettamat vaatimukset ym. meinaa viedä vaan multa luovuutta. Yritän liikaa ja sitten epäonnistun. En löydä sitä spontaania käsillätekijää itestäni. Pelkäänkö edelleen liikaa epäonnistumista? Jos ihan rehellisiä ollaan, haluisin nyt tän meneillään olevan näyttötutkinnon keskeyttää, ilmottaa opettajille ja arvioijille, että pieleen meni, yritän uudestaan sitten kun joskus tulevaisuudessa palaan kotiäitiydestä. Haluisin jäädä jo kotiin, siivota ja rakentaa pesää, tehdä asioita vauvalle, istua ja silitellä vatsaa ja jutella ja laulaa. Parina iltana ollaan miehen kaa iltalaulu laulettu vauvalle. Se on suloista, mut mua meinaa vaan naurattaa, kun se on niin hassua. Mä istun sängyllä pelkissä alkkareissa ison mahani kanssa ja veisataan hartaana iltavirttä kuin mitkäkin mummot ja paapat ;)
Voi plaah.. nyt ois vaan otettava itteä niskasta kii, kaivettava esiin se pieleen menny käsityö ja yrittää tehdä jotain sen korjaamiseks, jotta saisin näytön läpi.. Kun sais vaan lauleskella.

3 kommenttia kommentoi

Mä vaan oon niin onnellinen..

1 kommentti kommentoi

uusia tuntemuksia

Nyt sattuu ja tapahtuu, läheisten elämässä ikäviä asioita, omassa elämässä ihania asioita. Onneks edellisissäkin voi olla tukena, tai voi ja voi.. se on suhteellista, jokaisen on kannettava omat murheensa, ei sille voi mitään.
Mutta mä oon tuntenu nyt ihan selvästi vauvan liikkeet! Koko ajan selvemmin. Pari viikkoa ne on tuntunu, mut nyt muutamana päivänä useamman kerran päivässä. Maha kasvaa ja on jo melkonen.. mutta ihana. Reilun viikon päästä rakenneultra, sitä odotetaan kuin kuuta nousevaa. Mies huokas eilen, että menispä viis kuukautta nopeesti, niinpä.. ei malttais odottaa tutustumista meiän muruseen. Ja aivan ihanaa huomata, miten läheisetkin on niin innoissaan. Mun sisko jolla on itsellä lapsia, mutta ei siis vielä oo täti, odottaa aivan tosi tosi innolla myös, ja on aivan kuulemma itku silmässä välillä, ku miettii, että siitä tulee täti :) Aivan uskomattoman ihanaa levittää hyvää oloa ympärilleen. Millonkohan sellasta on tapahtunu viimeks.. ainakaan tässä mittakaavassa..
Muuta ihanaa.. mun mielen sisällä on tapahtunu paljon, sellaista jota on vaikea pukea sanoiks. Mutta tunnistan ittessäni levollisuutta, rentoutta, onnea, iloa, jota en muista vähän aikaan tunteneeni. En kehitä paniikkia sellasella vauhdilla kuin ennen, otan niin sanotusti iisimmin, luotan siihen että asiat lutviintuu.
Ja mikä myös mieletöntä. Aiemmin oon tuntenu itteni lähes porukassa kuin porukassa jotenkin erilaiseks ja ulkopuoliseks. Nyt oon huomannu itessäni ihan uudenlaista tunnetta. Viihdyn ihmisten kanssa paremmin, uskallan enemmän, en pelkää enää niin paljon.
Kyllä, elämä opettaa ja elämä voittaa.

2 kommenttia kommentoi

Nyt vaan tuntuu jotenkin niin vaikeelta. Kaatuu päälle muiden surut.

0 kommenttia kommentoi

kiitos

Mä en vaan voi uskoa, että maailma olisi niin paha paikka kuin se joillekin tällä hetkellä näyttäytyy. Tai on se, mutta toivoa on olemassa - jokaiselle. Mun oma kiitollisuuden määrä on aivan mittaamaton. Elän edelleen kuin unessa, ihmettelen, voiko olla totta, että minun toiveeni kuultiin. Itkettää, kun rakastaa niin paljon, kun on saanut niin paljon. Ei kai kukaan ansaitsisi enempää kuin toinen. Tällä hetkellä tunnen itteni aivan valtavan rikkaaksi. Minulla on mies, jota rakastan yli kaiken ja ... voi hyvänen aika.. sanat ei riitä kuvaamaan. Kaiken jätin Jumalan käsiin, ja ne kädet oli hyvät.

4 kommenttia kommentoi