näkyväksi

Oltiin eilen kirkossa, ekaa kertaa joulun jälkeen. Me ollaan sellasia yksinäisiä susia, että yleensä päästään pälkähästä jutella kenenkään muun kuin toistemme kanssa. Eilinen oli poikkeus. Usea ihminen tuli onnittelemaan, kyselemään laskettua aikaa ja kuulumisia muutenkin. Häkellyttävää. Tuntui yhtä aikaa hyvältä mutta myös kirvelsi. Nytkö vasta kun saadaan lapsi, voidaan tulla näkyväksi ja hyväksytyksi yhteisön jäseneksi? Lapsettomuus tuntuu vielä sisuksissa niin voimakkaasti, että vaikka syy onnitteluihin on taivaallisen ihana, silti jonkin verran sattuu. Ja huomasin, että sattuu sekin kun yksi kertoo lapsensa saavan pian viidennen lapsen. Olisi tehnyt mieli sanoa, että onnea heille, ei oo ihan yksinkertaista kaikille.. Oon miettinyt, että kannanko loppuikäni lapsettomuutta jollain tavoin mukanani. Itse pääsin helpolla, ei keskenmenoja, ei kohdunulkoisia, ei edes rankempia hoitoja ja silti tuntuu, että kannan aika voimallisesti lapsettomuuden viittaa harteillani. Totuin ensin olemaan "yksinäinen", sinkku (inhoan edelleen sitä sanaa), sitten "lapseton". Haluaisin julistaa kaikille onnittelijoille, että hän, kenen vieressä istun ja kuljen, ja hän, ketä kannan sisälläni, on Ihme, tämä on suurta lahjaa, voitko ymmärtää miten suurta? Sain rakkauden lahjan, rakastamisen ja rakastettuna olemisen. Mutta vaikka olisin jäänyt tätä vaille, enkö silti olisi näkemisen arvoinen, enkö silti ansaitsisi tulla huomatuksi ihan vaan koska olen?

0 kommenttia kommentoi

hyrinää

Voikohan sitä liikaa vedota tähän raskauteen? Vai onko se vaan veruke päästä vähän helpommalla? Toissa talvena otin esimiehen kehotuksesta töissä "rennommin" (sikälimikäli se meiän töissä yhtään millään tavalla on mahdollista.. eipä juuri) sen perusteella, että kärsin lapsettomuudesta. Esimies oli kokenut ite saman ja huomattavasti pidemmän ja vaikeamman kautta, joten ymmärsi tilanteen oikein hyvin ja totesi silloin, että raskaana olevilla raskaus vaikuttaa työskentelyyn ja ottavat kevyemmin, joten hänen mielestään lapsettomuudesta kärsivälläkin on siihen oikeus. Nyt raskaana ollessa otan entistä kevyemmin, tosin nyt tämä rento ote "kostautuu" opiskelussa eikä töissä, joten menee ihan omaan piikkiin, ei onneks oo asiakkaita, jotka tästä joutuisivat kärsimään. Jotenkin pidän suurena etuoikeutena ylipäätään tätä tilaa ja sen myötä ajattelen, että on etuoikeus ottaa siitä niin sanotusti kaikki irti. Vedota levon tarpeeseen, vedota tunteiden vyörymiseen, vedota aivojen jumitilanteeseen ja yhtä aikaa omassa pienessä mielessä hyristä iloa siitä, että saan kokea tän huiman ja ihmeellisen kasvun oman kehoni sisällä. Hyrhyr :)

0 kommenttia kommentoi

iltavirsi

Hyvinhän mä voin, aivan loistavasti ja oon onnellinen. Olen olen. Lähes kaikki oleelliset asiat elämässä on erittäin mallillaan. Ja silti nyt nyppii, päätä särkee kun pitää niin yhtäkkiä stressata. Ja mihin se liittyy, opiskeluun, jonne oon lähteny täysin vapaaehtoisesti, täysin vailla paineita menestyä, koska mulla on jo olemassa erittäin hyvä ammatti. Mutta silti.. koen epäonnistuneeni. Luulin itestäni enemmän, sieluni silmin olin jotain paaaljon paljon enemmän. Haluaisin olla taitavamapi, luovempi, lahjakkaampi. Kukapa ei.. Yritän perustella itelleni, että en oo nyt keskittyny opiskeluun, kun on triljoona kertaa tärkeempää ajateltavaa ollu raskauden myötä. Tai että syksyllä podin edelleen työperäistä väsymystä, joka esti luovuuden kukoistuksen. Ärsyttää oikein kun jotkut kertoo, miten raskaana ollessa olivat niin luovia. Vauvallekin väkersivät vaikka sun mitä jo raskausaikana. Ja pah.. Mulla tuntuu menevän vaan entistä enemmän energiaa haaveiluun. No, en pidä sitä oikeesti kyllä niin pahana, se kun on varmaan sitä sisintä minää, haaveilija ja mietiskelijä. Mutta en haluais olla luovuttaja. Oikeesti haluisin entistä enemmän luoda käsilläni, mut nuo koulun asettamat vaatimukset ym. meinaa viedä vaan multa luovuutta. Yritän liikaa ja sitten epäonnistun. En löydä sitä spontaania käsillätekijää itestäni. Pelkäänkö edelleen liikaa epäonnistumista? Jos ihan rehellisiä ollaan, haluisin nyt tän meneillään olevan näyttötutkinnon keskeyttää, ilmottaa opettajille ja arvioijille, että pieleen meni, yritän uudestaan sitten kun joskus tulevaisuudessa palaan kotiäitiydestä. Haluisin jäädä jo kotiin, siivota ja rakentaa pesää, tehdä asioita vauvalle, istua ja silitellä vatsaa ja jutella ja laulaa. Parina iltana ollaan miehen kaa iltalaulu laulettu vauvalle. Se on suloista, mut mua meinaa vaan naurattaa, kun se on niin hassua. Mä istun sängyllä pelkissä alkkareissa ison mahani kanssa ja veisataan hartaana iltavirttä kuin mitkäkin mummot ja paapat ;)
Voi plaah.. nyt ois vaan otettava itteä niskasta kii, kaivettava esiin se pieleen menny käsityö ja yrittää tehdä jotain sen korjaamiseks, jotta saisin näytön läpi.. Kun sais vaan lauleskella.

3 kommenttia kommentoi

Mä vaan oon niin onnellinen..

1 kommentti kommentoi