hurahtanut

Ekaluokkalaisena jo kirjoitin ystäväkirjaan toiveammatiksi Äiti, 16-vuotiaana "ennustin", että saisin ensimmäisen lapsen jo ennen kuin täytän 20v. ja tämän jälkeen vielä monta lisää. No, vuodet vieri, elämä ei mennyt ihan odotusten mukaan, haave pysyi - haaveena. Noin kolmekymppisenä olin edelleen yksin, etsin tietoa yksinadoptoimisesta, mietin mielessäni sos-lapsikylävanhemmuutta. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta ratkaisulta lähteä etsimään tietä vanhemmuuteen yksin. Aloin jo jopa tottua ajatukseen yksinolemisesta.

32-vuotiaana osui sitten tielleni hän, joka ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa. Meistä tuli perhe, kahden hengen perhe ja aloimme yhdessä haaveilla lapsesta ja lapsista.

Haave pysyi- haaveena edelleen. Ei se niin vain käynytkään. Löysin itseni uudestaan miettimästä adoptio- ja sijaisvanhemmuutta, tällä kertaa kaksin. Vanhemmuuden kaipuu oli vahva. Luottamusta emme menettäneet missään vaiheessa, kai jotenkin koko ajan olen tiennyt, että tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, minusta tulee äiti. 36-vuotiaana minusta tuli. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin kuin mitä nuori haaveilija aikoinaan kuvitteli, mutta juuri oikeaan aikaan - nyt uskallan sen sanoa. Rakastan tätä hetkeä, enkä tunne itseäni tippaakaan liian vanhaksi. 

Olen aivan hurahtanut äitiyteen. En ollut arvannut, miten monella tavalla kiehtovaa tämä voi olla, vaikka niin pitkään tätä odotinkin. Väsyneenäkin on kokonaisvaltaisesti jotenkin niin hyvä olla. Ei se sitä tarkoita, ettenkö kiukkua, pelkää, itke ja paru edelleen monia monia asioita. Mutta yhtäaikaa ja pääasiassa olen äärimmäisen onnellinen. On sellainen olo, että olen tullut kotiin piiitkältä piiitkältä matkalta. Voisin sanoa lapsesta aivan samat sanat, jotka äsken kirjoitin miehestäni "ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa". 

Persoona

Oon jotenkin ihan käsittämättömän lumoutunut siitä, miten Persoonia vauvat on jo ihan pienestä, omanlaisiaan, Ihmisiä oikein tosi isolla I:llä. Ihan ensihetkissä sitä vaan ihmettelee, pikkuhiljaa alkaa hahmottamaan millainen ihminen tässä oikeastaan onkaan kyseessä ja koko ajan sävyjä ja vivahteita tulee enemmän ja enemmän, kun vauva oppii itseään ilmaisemaan. Mun mielestä liikaa ei voi korostaa temperamentin merkitystä, siis ihan arkitilanteiden hoitamisen kannalta. Ainakin itelleni on aivan äärimmäisen palkitsevaa, kun alan miettimään arkea siitä kulmasta, että miten tuo meiän pikku Persoona sen näkee ja kokee.

..tuli vaan mieleen kun äsken taisteltiin urakalla unta vastaan. Voittihan se uni lopulta, mutta kyllä pisti tyttö kampoihin niin, että äiti saa olla oikein ylpeä ;)

paras ohje

Kirjoitin eilen pitkät pätkät, mutta kone päättikin "hylätä" tekstin. Nyt siis lyhyestä virsi kaunis. Kirjoitin nimittäin (mistäpäs muusta..) äitiydestä ja vanhemmuudesta. Näin kuukausina on tullut luonnollisesti asiaa mietittyä paljon. Välillä vimmatusti olen yrittänyt hakea opastusta netistä tai kirjoista tai muilta ihmisiltä, kokeneemmilta. Lopulta kaikista paras ohje, aivan ehdottomasti paras, on se, että itse tunnemme lapsemme parhaiten ja tiedämme, miten olla äiti ja isä juuri meidän lapselle. Kuuntelen siis entistä intensiivisemmin itseäni, tunnetta, vaistoa, intuitiota, miksi ikinä sitä sisäistä ymmärtämystään haluaa kutsua. Ensimmäisen tytön kanssa vietetyn kuukauden hämmennys johtuikin varmaan pitkälti siitä, että vasta tutustuttiin toisiimme. Ei kukaan tunne lastaan sillä sekunnilla, kun lapsi on syntynyt. Tutustutaan hiljalleen, yhdessä olemalla.

Kaikista kavalinta itselleni on ollut kuunnella liiaksi muita. Väsyneenä ja epätoivon hetkellä niin tekee. Luulee löytävänsä viisauden toisen sanoista. No, ehkä kierto kautta niin tapahtuukin. Kuuntelee toista, toimii toisen ajatusten mukaan, huomaa että eihän tämä asetu minun ajatuksiini ollenkaan eikä minun lapseeni ja palaan takaisin kuuntelemaan itseäni ja uskomaan omaan ajatukseeni. Äitiys on niin iholla oleva asia, että sitä on mahdotonta toteuttaa kirjojen mukaan. On tietysti kirjoista se apu, että niistä saattaa löytää samoinajattelijoita ja sanoja omille ajatuksilleen. Mutta niitä sanoja haluaa varovasti käyttää, koska niin helposti meidät äiditkin laitetaan lokeroihin. Jos lokeroita on, niin eiköhän niitä ole niin monta kuin on äitejäkin. Sitä paitsi kun on kyse asiasta, joka kasvaa, siis lapsesta, niin on antauduttava itsekin kasvulle ja kasvun myötähän tapahtuu muutosta, aivan väistämättä ja muutoksen myötä lokerot käyvät nopeasti ahtaaksi.

Lapsi on ihana, päivä päivältä ihanampi. En ymmärrä, miten on mahdollista, että jokin niin äärimmäisen ihana on aina vaan ihanampi, mutta niin se vain on. Ihmeellisen ihana, meidän oma :)