Tänään oli itkuinen päivä - minulla. Jännittyneisyys, rauhattomuus jotenkin ollut vallalla. Yritän saada järjen ääntä kuuluviin, mutta tunne vyöryy päälle. Järki sanoo, että meidän Haru-chanilla on kaikki hyvin, on normaalia, että itketään ja ihmetellään ja ollaan väsyneitä, se kuuluu tähän hetkeen, mutta yhtä varmasti kuin se kuuluu tähän, se tulee menemään ohi. Järki sanoo myös, että en ole epäonnistunut, vaikka vauva-arki ei olisi yhtä juhlaa ja kiitosmieltä. Mies sanoi mulle tänään "älä ole niin ankara itelles". Kunpa osaisin olla olematta. Toisessa tilanteessa mies kysyi, onko sulla ollut joku ihannekuva äitiydestä. En oikein heti osannut vastata. Mutta nyt kun mietin, huomaan, että olen varmaan olettanut, että osaisin lapsettomuuden jälkeen olla joka hetkestä kiitollinen, nauttia ja iloita. Ja olen ajatellut, että hyvä äiti on niin sensitiivinen, että tunnistaa lapsensa tarpeet ja osaa niihin vastata. Nyt vastata tajuan ja yritän saada itseni sen ymmärtämään, että hyvä äiti tahtoo näitä asioita, mutta vastasyntynyt on niin oma ainutlaatuinen itsensä, meille vanhemmilleen vielä tutkimaton sielu, että ei voi olettaa, että pystyisi aukottomasti kuukauden ikäisen lapsensa tuntemaan.
On tullut hetkiä, joissa jotenkin erityisesti aistin, että Haru-chanin on turvallista ja hyvä olla meidän kanssa. Vaikka itkun kanssa olis nukahtanut, nukahdettua saattaa käväistä onnellinen hymy pienen murun kasvoilla. Haaveilen ensimmäisestä hymyyn vastatusta hymystä, haaveilen siitä, kun pieni ottaa kaulasta kiinni. Miten sitä kaipaakin merkkiä lapseltaan, että hän hyväksyy minut äitinä. Tuntuu jopa pahalta näin kirjoittaa, koska se tuntuu isolta vaatimukselta lapselle, ja silti se on totta.
Sellainen päivä tänään. Kaiken itkun ja jännittyksen jälkeen nyt on kuitenkin levollisempi mieli, lopulta tämä oli hyvä päivä, kiitos siitä.
