keskiviikko 26. lokakuuta 2011

hurahtanut

Ekaluokkalaisena jo kirjoitin ystäväkirjaan toiveammatiksi Äiti, 16-vuotiaana "ennustin", että saisin ensimmäisen lapsen jo ennen kuin täytän 20v. ja tämän jälkeen vielä monta lisää. No, vuodet vieri, elämä ei mennyt ihan odotusten mukaan, haave pysyi - haaveena. Noin kolmekymppisenä olin edelleen yksin, etsin tietoa yksinadoptoimisesta, mietin mielessäni sos-lapsikylävanhemmuutta. Ei kuitenkaan tuntunut oikealta ratkaisulta lähteä etsimään tietä vanhemmuuteen yksin. Aloin jo jopa tottua ajatukseen yksinolemisesta.

32-vuotiaana osui sitten tielleni hän, joka ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa. Meistä tuli perhe, kahden hengen perhe ja aloimme yhdessä haaveilla lapsesta ja lapsista.

Haave pysyi- haaveena edelleen. Ei se niin vain käynytkään. Löysin itseni uudestaan miettimästä adoptio- ja sijaisvanhemmuutta, tällä kertaa kaksin. Vanhemmuuden kaipuu oli vahva. Luottamusta emme menettäneet missään vaiheessa, kai jotenkin koko ajan olen tiennyt, että tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, minusta tulee äiti. 36-vuotiaana minusta tuli. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin kuin mitä nuori haaveilija aikoinaan kuvitteli, mutta juuri oikeaan aikaan - nyt uskallan sen sanoa. Rakastan tätä hetkeä, enkä tunne itseäni tippaakaan liian vanhaksi. 

Olen aivan hurahtanut äitiyteen. En ollut arvannut, miten monella tavalla kiehtovaa tämä voi olla, vaikka niin pitkään tätä odotinkin. Väsyneenäkin on kokonaisvaltaisesti jotenkin niin hyvä olla. Ei se sitä tarkoita, ettenkö kiukkua, pelkää, itke ja paru edelleen monia monia asioita. Mutta yhtäaikaa ja pääasiassa olen äärimmäisen onnellinen. On sellainen olo, että olen tullut kotiin piiitkältä piiitkältä matkalta. Voisin sanoa lapsesta aivan samat sanat, jotka äsken kirjoitin miehestäni "ei antanut minun kulkea ohi, ei antanut minun perääntyä ja pelätä, vaan tarrasi kiinni kädestä, nappasi kainaloonsa, osoitti tahtonsa ja voimansa rakastaa minua tällaisena, uskoi meihin, kykyymme rakastaa ja olla toistemme kanssa". 






torstai 13. lokakuuta 2011

Persoona

Oon jotenkin ihan käsittämättömän lumoutunut siitä, miten Persoonia vauvat on jo ihan pienestä, omanlaisiaan, Ihmisiä oikein tosi isolla I:llä. Ihan ensihetkissä sitä vaan ihmettelee, pikkuhiljaa alkaa hahmottamaan millainen ihminen tässä oikeastaan onkaan kyseessä ja koko ajan sävyjä ja vivahteita tulee enemmän ja enemmän, kun vauva oppii itseään ilmaisemaan. Mun mielestä liikaa ei voi korostaa temperamentin merkitystä, siis ihan arkitilanteiden hoitamisen kannalta. Ainakin itelleni on aivan äärimmäisen palkitsevaa, kun alan miettimään arkea siitä kulmasta, että miten tuo meiän pikku Persoona sen näkee ja kokee.

..tuli vaan mieleen kun äsken taisteltiin urakalla unta vastaan. Voittihan se uni lopulta, mutta kyllä pisti tyttö kampoihin niin, että äiti saa olla oikein ylpeä ;)


keskiviikko 12. lokakuuta 2011

paras ohje

Kirjoitin eilen pitkät pätkät, mutta kone päättikin "hylätä" tekstin. Nyt siis lyhyestä virsi kaunis. Kirjoitin nimittäin (mistäpäs muusta..) äitiydestä ja vanhemmuudesta. Näin kuukausina on tullut luonnollisesti asiaa mietittyä paljon. Välillä vimmatusti olen yrittänyt hakea opastusta netistä tai kirjoista tai muilta ihmisiltä, kokeneemmilta. Lopulta kaikista paras ohje, aivan ehdottomasti paras, on se, että itse tunnemme lapsemme parhaiten ja tiedämme, miten olla äiti ja isä juuri meidän lapselle. Kuuntelen siis entistä intensiivisemmin itseäni, tunnetta, vaistoa, intuitiota, miksi ikinä sitä sisäistä ymmärtämystään haluaa kutsua. Ensimmäisen tytön kanssa vietetyn kuukauden hämmennys johtuikin varmaan pitkälti siitä, että vasta tutustuttiin toisiimme. Ei kukaan tunne lastaan sillä sekunnilla, kun lapsi on syntynyt. Tutustutaan hiljalleen, yhdessä olemalla.

Kaikista kavalinta itselleni on ollut kuunnella liiaksi muita. Väsyneenä ja epätoivon hetkellä niin tekee. Luulee löytävänsä viisauden toisen sanoista. No, ehkä kierto kautta niin tapahtuukin. Kuuntelee toista, toimii toisen ajatusten mukaan, huomaa että eihän tämä asetu minun ajatuksiini ollenkaan eikä minun lapseeni ja palaan takaisin kuuntelemaan itseäni ja uskomaan omaan ajatukseeni. Äitiys on niin iholla oleva asia, että sitä on mahdotonta toteuttaa kirjojen mukaan. On tietysti kirjoista se apu, että niistä saattaa löytää samoinajattelijoita ja sanoja omille ajatuksilleen. Mutta niitä sanoja haluaa varovasti käyttää, koska niin helposti meidät äiditkin laitetaan lokeroihin. Jos lokeroita on, niin eiköhän niitä ole niin monta kuin on äitejäkin. Sitä paitsi kun on kyse asiasta, joka kasvaa, siis lapsesta, niin on antauduttava itsekin kasvulle ja kasvun myötähän tapahtuu muutosta, aivan väistämättä ja muutoksen myötä lokerot käyvät nopeasti ahtaaksi.

Lapsi on ihana, päivä päivältä ihanampi. En ymmärrä, miten on mahdollista, että jokin niin äärimmäisen ihana on aina vaan ihanampi, mutta niin se vain on. Ihmeellisen ihana, meidän oma :)





keskiviikko 21. syyskuuta 2011

ei dii dii

Aina silloin tällöin vyöryy ärtymys ja uupumus yli, tulee sellainen tuntu, että selässä on aivan liian suuri painolasti, nämä voimat ei vaan riitä sen kantamiseen. Tosi asiassa aina taas voimia löytyy. Auttaa kun aamu taas valkenee, kun napsauttaa kahvinkeittimen päälle, sipaisee rakkaudella rakastaan ja kuiskaa "saat anteeksi".

Meiän perhe-elämän keskeinen kompastuskivi sai muutama vuosi sitten nimen ADD, tarkkaavaisuushäiriö. Iso kriisi miehelle kuulla, että se millainen hän on, voidaan osin luokitella häiriöksi. Onhan se karua. Hittolainen, minä oon minä, ehkä vähän omalaatuinen ja välillä vähän palikat hukassakin, mutta että häiriö. Missä kohta menee raja siinä mikä on luonnetta, persoonaa, temperamenttia ja missä sujahdetaankin häiriön puolelle. Ei ihan helppoa määritellä, ei todellakaan. Yksinkertaistettunahan asia ilmaistaan, että silloin kun nämä piirteet merkittävästi haittaavat elämää, voidaan puhua häiriöstä. Miten sitten haitta määritellään.. No, antaa asian olla, diagnoosi tehty ja sen kanssa eletään, nyt jo huojentunein mielin. On nimi, on keinoja, jolla minimoida tai ainakin vähentää "haittoja".

  • Ei keskity yksityiskohtiin tai tekee tarkkaavaisuusvirheitä läksyissä, töissä tai muissa tehtävissä
  • Ei kykene säilyttämään keskittymiskykyä leikeissä tai tehtävissä
  • Ei tunnu kuuntelevan puhuteltaessa
  • Ei seuraa ohjeita eikä kykene saattamaan loppuun läksyjä, koulutehtäviä tai töitä työpaikalla (mutta ei vastusta ja ymmärtää ohjeet)
  • Tehtävien ja toimien organisointi on usein vaikeaa
  • Ei halua aloittaa tehtäviä, jotka vaativat pitkää keskittymiskykyä
  • Usein hukkaa tehtäviin tarvittuja välineitä (leluja, työkaluja, koulukirjoja)
  • Häiriintyy helposti ulkopuolisista ärsykkeistä
  • Unohtelee usein päivittäisiä tehtäviä

Siinä sitä listaa, tuttuja juttuja meiän arjesta. Moni tilanne voi jälkikäteen jo naurattaa, mutta silloin on tietysti nauru kaukana, jos jäytää mielessä pelko, että kaikki kaatuu, rahantulo loppuu, koti lähtee alta ja alituisen huolen vuoksi vaimon mieli horjahtaa lopullisesti vinoon. Onneksi nyt jo ymmärrän, että se on se pelkopeikko, joka tuollasia väittää, erityisesti yön pimeinä tunteina kuiskuttaa korvaan, puhuu omiaan, täyttä hömppää, "kakkajuttuja". Oikeassa elämässä on haasteita, mutta ei sellaisia, etteikö niiden yli päästäisi yhdessä kömmittyä, anteeksi pyydettyä, annettua ja yritettyä taas uudestaan.

..ja jos meiän pikkusirppana on ADD:n perinyt, niin varokaa vaan opettajat, täällä on vastassa sellanen leijonaemo, että oksat pois ;)



tiistai 20. syyskuuta 2011

100%

Olen äiti. Äiti. Äiti. Pieni ottaa tilansa niin voimallisesti, että kaikki muut roolit ja tehtävät jää tehokkaasti sivuun. Milloin olen viimeksi ollut edes hetken ihan 100% vaimo? Entä ystävä? Sisko? Tytär? Työkaverista puhumattakaan.. Lapsettomana oli riipaisevaa, jos joutui kohdakkain tällaisen sataprosenttisen äidin kanssa. Vauvakerhot ja mammakaverit onkin suuri siunaus tässä tilanteessa. Siellä ja heidän kanssaan kun saa kellua tässä vauvatodellisuudessa aivan rajattomasti. Toivottavasti en häädä omia mistä-tahansa-syystä lapsettomia tai ns. lapsellisia lapsettomia ystäviä kauemmaksi, vaan osaisin hetkittäin edes olla ystävä, eläytyä edelleen siihen itselle niin tavattoman tuttuun tilanteeseen, että en ole vauva ja minä vaan ihan reilusti minä.

..niin ja etten itse itsellenikään tulisi ihan vieraaksi vaan muistaisin pitää kiinni siitä, kuka olen, koska pian lapsikin kasvaa minusta irralleen ja tarvitsee oman tilan, ei itsensä kadottanutta äitiä elämänmittaiseksi riipakseen.

maanantai 12. syyskuuta 2011

vastakohtien mies

Minulla on mies, joka on ihan supermielenkiintoinen, ainakin minun mielestä. Sellainen vastakohtien mies. Yhtä aikaa rauhallinen ja spontaani, sitoutunut ja keskittynyt mutta toisaalta poukkoileva, herkkä ja huomaavainen mutta joissakin mielipiteissään jopa kova ja itsekäskin, poikkeuksellisen aito ja rehellinen, mutta myös jollain tapaa salaperäinen, hellä ja rakastava mutta myös paljon omaa tilaa kaipaava. Se on sellainen oman tiensä kulkija, jota ei voi olla rakastamatta, mutta jota ei aina meinaa ymmärtää.
Minulle mies on peili, josta nään itteni. Välillä oon kaunis, välillä aivan riiviö. Toisinaan havahdun siihen, että käyttäydyn miestä kohtaan kuin 3v kakara ja toisinaan taas kuin ylihuolehtiva äiti. Haluaisin olla ihan rehellisesti vaimo (ja paras ystävä ja rakastettu tietty myös ;), mutta eipä se tietysti aina oo ihan yksinkertaista. Minä kun saan ja voin miehen edessä olla just sitä mitä oon, niin tulee sitten tosiaan sitä oltua..
En tiedä, onko meidän arki keskimääräistä haasteellisempaa vai onko se ihan niinku kellä vaan. Ehkä meillä omat haasteemme on, luulisin.. En varmaan itsekään oo kumppani helpoimmasta päästä, vaativa oon itelleni, enkä toistakaan päästä helpolla. No ei päästä kyllä mieskään minua, ihan rehellisesti sanottuna. Rauta rautaa hioo, ihminen ihmistä. Niin sen pitääkin olla.


lauantai 10. syyskuuta 2011

maaginen hetki

Synnytyksestä on aikaa noin kolme ja puoli kuukautta, ja huomaan kauhukseni jo alkavani haaveilla seuraavasta. Yhtenä päivänä höpötellessäni tytölle, juttelin hänelle jotain sellaista, että oot loppukevään lapsi ja synnyit kauniina kevätpäivänä. Samantien totesin, että tai no en tiiä, oliko päivä sään puolesta kaunis, koska oltiin koko päivä neljän seinän sisällä. Tämän sanottuani yhtäkkiä kuitenkin mieleen tuli kristallinkirkas tunnelmakuva synnytyssalista, jossa istuin aamupäivällä keinutuolissa, mies vieressä (supistuksen aikana miehen tehtävä oli raivoisasti heiluttaa keinua ja samalla silittää mua reisistä). Näin ikkunasta, että ulkona paistoi aurinko, oli valoisan ja lämpimän näköistä ja pyysin miestä aukaisemaan sälekaihtimia, jotta sain katsella sitä. En löydä oikein sanoja kuvaamaan sitä tunnetta mikä herää nyt kun tuota hetkeä muistelen. Se oli maaginen hetki, tai päivä, jotenkin niin uskomaton, kaikkine tuskineenkin. Ihan kylmät väreet menee, kun muistelen tuota päivää. Unenomaisena mielessä, mutta se on ollut niin täydellisen täyttä totta.
Hiukan hirvittää, että nyt jo mietin tällaisia. Ei se sinänsä ole mikään yllätys, että haluan toisenkin lapsen (ja kolmannen ja...), mutta että nyt jo alan tällaisia ajatuksia mielessäni pyörittämään. Eniten se hirvittää sen takia, että en haluaisi uudelleen ajautua siihen tilanteeseen, että haluan aivan sietämättömän paljon jotakin sellaista, mitä en ehkä voi koskaan saada. Tiedän, että meidän tilanne on sikäli kyllä hyvä, että periaatteessa on mahdollista jopa luomusti tulla raskaaksi ja ainakin kevyillä hoidoilla. Periaatteessa. Mutta todellisuus voi olla jotain aivan muuta. Inseminaation onnistuminen ei pitänyt olla millään muotoa todennäköistä. Toimenpiteen yhteydessä lääkäri totesi, että oikeasti ei kannattaisi tässä tilanteessa ollenkaan tehdä inssiä, mutta kun nyt täällä olet niin totta kai se tehdään ja pidetään peukkuja onnistumiselle, "kaikkihan on mahdollista". Huomaan miettiväni, että kuinka suuresta "ihmeestä" oli kyse? Niinkö suuresta että on epätodennäköistä, että se osuu toisen kerran meidän kohdalle? Vai uskaltaisinko luottaa siihen, että raskaus on voinut toimia osaltaan "lääkkeenä" lapsettomuuteen ja voisin tulla raskaaksi toisenkin kerran, jopa ilman lääkäreitä?

No, sallittakoon hajanainen ja huolimaton haaveilu aina välillä. Onneksi toistaiseksi aikaa omiin ajatuksiin vaipumiselle on rajallisesti ja siis saa nämäkin haikailut pidettyä toivottavasti aisoissa.

Nyt on aikapäivän toiselle kahvikupilliselle. Ihania nämä hetket kun saan hengähtää hiljaisuudessa pikku sirppanan nukkuessa. Ja ihana on se hetki kun kaivan unenlämpöisen, pehmeän ja tuhisevan pakkauksen ulos ulkovaatteistaan ja saan nuuhkutella vauvan tuoksua.







keskiviikko 7. syyskuuta 2011

ajatuksista tekoihin

Aloin miettimään, että olenko sama äiti, joksi kuvittelin keväällä tulevani. Täytyy nimittäin reilusti tunnustaa, että a) oli osin aika suuret luulot itestä ja b) olen joutunut tosi monessa kohtaa nöyrtymään väsymyksen edessä.

Keväällä - toivoin, että voisin täysimettää puolivuotiaaksi, ja vielä osittaisimettää vuodenikäiseksi.
Nyt - toistaiseksi (thank God) imetys sujuu tosi hyvin (alkukankeuksista, pari kuukautta kestäneistä nännihaavoista ym selvittyä), ja voi olla, että ennakkoajatus toteutuu, mutta en vastusta hanakasti kiinteiden maistelua jo vähän aiemmin, jos nuppunen tuntuu olevan valmis ja halukas siihen.

Keväällä - kuvittelin, että meillä kestovaippaillaan vähintäänkin osittain.
Nyt - meillä kestovaippailtiin ehkä kaks viikkoa, jonka jälkeen jätettiin se tauolle, koska tämä äiti oli kaikesta aivan näännyksissä, ja oli välttämätön helpottaa arkea mistä sitä oli mahdollisuus helpottaa. Kestovaippatauko jatkuu edelleen, mutta tällä viikolla yllätin itseni jo miettimästä, voisiko kokeilla vaippailua uudestaan... Tosin haasteen toisi se, että nykyistäkin pyykkimäärää on välillä vaikea meiän pienessä kodissa sateisella säällä saada kuivatettua.

Keväällä - oletin, että tutittomuus kannattaa.
Nyt - meiän tissimaakari ei todellakaan syö tuttia, mutta tutittomuus ei johdu siitä, etteikö sitä ois tarjottu, vaan siitä, että se ei kertakaikkiaan kelpaa. Ja kyllä, on ollut hetkiä (nänni aivan törkeen kipeenä, äiti näännyksissä ja vauvalla tosi kova imemisen tarve) jolloin tutti olisi ollut ehdottoman tarpeen. Nyt jo onneksi pärjätään ilmankin.

Keväällä - ajattelin, että lasta ei opeteta siihen, että ollaan hissunkissun hiljakseen kun hän nukkuu, että oppisi arjen ääniin.
Nyt - jos pikkulikka rauhoittuu nukkumaan ilman että oon vieressä niin todellakin yritän olla aivan hissukseen, ettei heräisi ja minä saisin hetken illalla vietää itekseni tai miehen kanssa. Kyllä sitä sitten ehtii myöhemminkin opettaa.. uskoisin.

..listaa voisi jatkaa..
Mutta silti olen kyllä sama äiti. Kukapa ei elämän edessä joutuisi nöyrtymään, antamaan periksi ja anteeksi itselle. Sitä paitsi nämä nyt on aivan pieniä ja marginaalisia myönnytyksiä lopulta. Ja lopulta aika epäoleellisia asioita kun puhutaan äitiydestä. Kyllä äitiys on lopulta jotain ihan muuta, vaikka arki pitkälti rakentuukin imetyksestä, vaipanvaihdoista, nukkumisista jne.







sunnuntai 4. syyskuuta 2011

ihana pieni

Rakkaus, hellyys ja suojelunhalu tuntuu päästä varpaisiin, kun pieni röhii ja köhii ja niiskuttaa. Ensimmäinen flunssa, mutta se ei pienen mieltä lannista.

Tänään jotenkin ihan erityinen kiitollisuus tulvii mielessä. Vuosi sitten olin epäuskoisissa tunnelmissa, positiivinen testi oli vasta tehty, mutta menkkatuntemukset ja tuhruttelu kiusasi mieltä ja herätteli epäilyksiä, josko sittenkään. Pitkä matka on kuljettu vuodessa, monen tunteen ja tunnelman kautta, koettu paljon, eletty niin keskellä haavetta, että on tämän tästä joutunut pysähtymään ja miettimään, että onko tämä unta vai totta. Meidän pieni rakas, vuosi sitten vielä aivan minimaalinen, nyt jo tuollainen touhukas, suloinen oma ittensä. Viisi ja puoli kiloa puhdasta kauneutta. Minä sain häntä kantaa sisälläni, tuntea kasvamisen omassa kehossani. Huikea lahja, aivan huikea. Ja nyt saan silmästä silmään katsoa. Nähdä pienen kauniissa silmissä heijastuksen isästään, poskien pyöreydessä aavistuksen itsestäni. Ymmärtää, että tämä pieni elämä on osa meitä, ei vain tänään, vaan koko loppuelämämme.


lauantai 3. syyskuuta 2011

..ota siitä sitten selvää

Tiiän kyllä olevani malttamaton, mutta on tää vauva-arki tainnut tehdä entistä malttamattomaksi ja ennenkaikkea hetkessä eläjäksi (mitä sinänsä oon kyllä jo vuosikausia yrittäny harjotella). Nyt justiinsa tänä aamuna nimittäin tuntuu nousevan aivan ylipääsemättömäksi kysymykseksi yöimettäminen ja ajattelin, että samantien laitan asiasta kysymystä imetystuen keskustelupalstalle. Ja nyt hitsiläinen pitääkin odottaa ylläpidon hyväksyntää mun rekisteröitymiselle. Höh. Meinaa mennä ihan aamu sekaisin, kun ei HETI pääse kirjottamaan. Silläpä kirjotan tänne. Jos vaikka omat ajatukset selkiäis siitä.

..ja samalla kun päätän tänne kirjottaa, mieleen nousee aivan käsittämätön ajatus, että kehtaanko kirjottaa mitä kirjotan. Jostain syystä pelko siitä, että moititaan äitinä, on aika kova.

No, "ongelma" on nyt siinä, että meiän tuhisija on yöaikaan aivan kertakaikkisen kiinni tississä. En tiedä, onko kyse ns. tiheän imemisen kaudesta vai siitä, että tyttörukka on flunssassa, vai siitä, että on aivan liikaa assosioitunu siihen, että yöllä saa tissin heti suuhunsa kun haluaa, mutta hyvin pian syöttämisen jälkeen havahtuu uudestaan ja hyvin sinnikkäästi hamuaa ja etsii tissiä ja tätä voi tapahtua monta kertaa ennenkuin nukahtaa hitusen pidemmäks aikaa. Kunnes taas herää, vaihdan tissiä ja sama ruljanssi alkaa alusta. Viime yönä lopetin laskemisen siinä vaiheessa, kun olin yhteensä 12 kertaa antanu tissin tytölle suuhun.. Että hiukka on tämä äippä väsyksissä aamulla tällaisten öiden jälkeen. Yhtenä yönä jo päätin, että en anna tissiä uudestaan, jos on justiinsa syönyt. No, eihän siitäkään nukkumisen kannalta mitään tuu, kun tyttö vaan ähisee ja kitisee ja lopulta herää kunnolla ja sitten valvotaan ja rytmit menee sekaisin ja blaablaablaa. Tiedän, pitäis jaksaa muutama yö, ehkä viikko, ja kyllä se siitä oppii. Mutta kun ei meinaa jaksaa. Sitä paitsi kun samalla kaikuu kokoa ajan mielessä, että kuuluuko kolmen kuukauden ikäistä lapsentahtisella täysimetyksellä olevaa lasta ees alkaa opettaa siihen, että ei saa tissiä silloin kun sitä pyytää? Ainakaan unikoulua ei suositella alle puolivuotiaalle ja tämä kai vaatisi jonkinlaista unikoulua kuitenkin.. Niin ja mitä jos kyseessä onkin tiheän imun kausi ja tällä tavalla tehostaa maidon tuloa? Sitä paitsi tällä hetkellä kun raukka köhii, yskii ja rohisee varsinkin yöaikaan niin tuntuu, että jos imeminen helpottaa kuitenkin oloa. Eikä ainakaan haluais yhtään ylimääräistä nyt itkettää kipeänä. Ajattelin, että ens yönä (jos vaan muistan) kokeilen sitä, että jos pian syöttämisen jälkeen taas havahtuu hamuamaan, annankin heti perään imeä toisesta rinnasta, jos vaikka saiskin sillä tavalla vatsan täydemmäks ja nukahtais paremmin.

Sinänsä nyt kun itsekin on jo saanut kupin kahvia ja pahin aamuväsymys helpottaa, on sellainen olo, että jaksan kyllä tätä aivan hyvin nämä muutamat kuukaudet, jos tää vaan tytön kannalta on paras. No, sepä se, mistä sen tietää, mikä on paras!? No, ainakin kultamuru oli kyllä tänäkin aamuna aivan ihanan virkeän ja iloisen oloinen, eli vaikuttais siltä, että tyttö kuitenkin nukkuu hyvin, vaikka vois ajatella, että hänenkin yöt on vähän katkonaisia kun "ramppaa tissillä" kaiken yötä.

No juu, ei ne ajatukset tainnu yhtään selkiytyä, mutta tulipa kirjattua ylös edes itselle muistoksi :) 









maanantai 29. elokuuta 2011

tissitakiaisen tahtiin

Yksi keskeisimpiä asioita omassa tähän astisessa äitiydessäni on ollut imetys. Mies totesi tuossa jokin päivä, että et oo varmasti ikinä ennen puhunut tisseistäs niin paljon. No en todellakaan ;) Enkä varsinkaan ole ajatellut tissejäni niin paljon kuin mitä tänä kesänä on tullut tehtyä. Kyllä tuossa keskikesällä tuli monet kerrat manattua mielessä koko imetystä, kun tyttö oli takiaisen lailla kiinni koko ajan ja rinnanpäät oli aivan arkoina ja kipeinä.

Muistikuvat imetyksen ensihetkistä on jotenkin aika koskettavia. Eihän siitä suoraan sanottuna mitään tullut silloin, mutta olihan se suloista (näin jälkikäteen ajatellen) äidin ja tytön yhteistä sinnikästä räpeltämistä, kun kaikki on vielä uutta. Sairaalassa osattiin onneksi ihanasti opastaa. Kiitollisena ajattelen erityisesti yhtä yöhoitajaa, joka oikein otti asiakseen, että meillä lähtee imetys sujumaan ja niinhän se lähti :) Kun tyttö sai jutun juonesta kiinni, onkin sen jälkeen tosiaan ollut varsinainen tissitakiainen.

Kolmeen kuukauteen on kyllä tosiaan mahtunut jos jonkinmoista ajatusta omassa mielessä. On mietitty, että riittääkö oma maito ja välillä alkuun tarjottu korvikettakin. On yritetty imettää kellon mukaan, jos se vaikka toisi helpotusta vatsavaivoihin ja pulautuksiin. Mutta kaikkein paras neuvo minulle ja meille on lopulta ollut se, mitä sanottiin jo sairaalassa, että imetetään lapsentahtisesti. Jostain syystä sitä oli vaikea alkuun uskoa ja luottaa, että juuri se on oikea keino. Ehkä osa omista epäilyistä tuli myös joidenkin sivusta seuranneiden suusta, kun ihmeteltiin (ilman mitään paheksuntaa, mutta tuore äitihän on kuulevinaan rivien välissä kaikenlaista mitä siellä ei oikeasti ole..), että onpa tyttö paljon rinnalla. No onhan sitä hyvänen aika itsekin tullut mietittyä, vaikka kuinka moneen kertaan, että teenkö hallaa lapselle ja itelleni, kun annan tissiä niin usein. Mikä ihme se on, että pitäisi lapsen jo muutaman kuukauden ikäisenä muka pärjätä ilman äitiä!? Tajuan, että jostain käsittämättömästä syystä koen painetta, että mun pitäisi kyetä irrottamaan lapsi itestäni, että muutkin pystyisivät laittamaan lapsen yöunille, olemaan lapsen kanssa vaikka yhden illan, että äiti pääsisi "ulos". Mitä mitä miksi ihmeessä!? Havahdun itsekin ihmettelemään omaa ajatuksenjuoksua. Onko mulla halu lähteä jonnekin ilman lasta? No eipä oikeastaan. Jos ihan rehellisesti kuuntelen itseäni, mulla ei ole mitään kiirettä päästää irti. Jos jotakin helpotusta vauva-arkeen kaipaan, en oikeastaan kaipaa sitä, että pääsisin ilman lasta liikkumaan, vaan kaipaan sitä, että pääsen liikkumaan yhdessä lapsen kanssa ja että kotona ollessa iskä ja aika ajoin muutkin viettävät aikaa lapsen kanssa niin, että oma huomio voi suuntautua välillä muuallekin. Ihan rehellisesti sanottuna tällä hetkellä saan voimaa siitä, jos ajattelen, että saan imettää lasta juuri niin paljon kuin lapsi tahtoo, niin päivällä kuin yöllä, ja että saan elää sellaista päivärytmiä, joka lapselle on sopiva, mennä aikaisin nukkumaan, herätä aikaisin. Tiedän, että monet kokee turhaa syyllisyyttä siitä, että eivät imetä tai että lapsi nukkuu omassa vuoteessaan. Minä hölmö meinaan ottaa kantaakseni turhaa syyllisyyttä siitä, että imetän lapsentahtisesti ja nukumme vierekkäin. En ole aiemmin tajunnut, kuinka sitkeässä itsessäni on länsimainen ajatus itsenäisyydestä. Hämmentää tämä huomio.. enkä oikein osaa nyt ajatuksia kootakaan, että osaisin niistä järkevästi kirjoittaa. Päällimmäisenä nyt on vain mielessä, että osaisipa vaientaa mielessään sen totaalisen arvottoman "mitä muut tästä ajattelee"- kysymyksen, ja keskittyä kaikessa rauhassa tähän meidän omanlaiseen vauvaelämään.

perjantai 26. elokuuta 2011

auts

Tulinpa juuri tietämään, että olen kantanut meiän Nuppusta aivan väärin kantoliinassa.. ja vielä julkisesti ja häpeilemättä. Auts. Tämä äiti ei nyt tiedä, että unohtaisiko lukemansa ja jatkaisi samaan malliin, syyllistyisikö ja alkaisi pelkäämään, että on peruuttamattomasti vahingoittanut lapsensa motorista, kielellistä ja sosiaalistakin kehitystä vai nöyrtyisikö ja opettelisi ja opettaisi lapsensa oikeille tavoille. Taidan turvautua kompromissiin, unohtaa sopivasti, nöyrtyä sopivasti ja olla kantamatta syyllisyyttä ja näyttää peloille pitkää nenää.

pieni suuri persoona

Tasan kolme kuukautta sitten olin aamulla aikaisin herännyt toiseen aamuun, jolloin vieressäni nukkui pieni tyttö. Muistan, että silloin sairaalassa aamuisin, kun oli vielä muuten ihan hiljaista ja katselin vieressä tuhisevaa pientä ja pehmeää kääryläistä, itkin kiitollisuuden vuolaita mutta kevyitä kyyneliä. En voinut käsittää, että olimme siinä, äiti ja tytär. Nyt herään aamuisin ehkä alkuun hieman ärtyneenä siihen, kun vieressä alkaa hirmuinen sätkintä ja ähkintä. Mutta ei mene kuin hetki kun oma ärtynyt mieli väistyy ihan väkisin, kun saan unenpöpperöisen mutta niin valloittavan hymyn muruselta. Voi miten aamut onkaan tytöstä ihania, kun pääsee kapalosta tai unipussista vapaaksi, oikein kissamaisesti venyttelemään. Ja mikä ihaninta kun pääsee juttelemaan ja kertomaan äitille ihania pieniä asioita ja saa kuulla omaa kaunista ääntä :)  On hauskaa seurata, miten tyttö tuntuu aidosti rakastavan omaa ääntään, kun nyt on sen löytänyt ;)

..aamu näköjään harhautti tunnelmointiin.. ;)  Ajatus oli kirjoittaa temperamentista. Vaikka työn kautta ja muutenkin on temperamenttiasiat olleet aiemminkin aika tuttuja, niin  täytyy sanoa, että vasta nyt oman lapsen kanssa on jotenkin häkellyttävän selvästi tullut esiin, miten vahvasti temperamentti näkyy jo ensimmäisistä hetkistä lähtien. Kyseessä tosiaankin on synnynnäinen, vahva ominaisuus tai ominaisuuksien kirjo! Tyttöhän oli aivan oma hauska persoonansa jo sairaalassa, ja se sama persoona näkyy edelleen nyt kolmen kuukauden iässä. Tunteet ovat herkässä ja ilmaisu on voimallista. Kun nälkä tai väsymys iskee, se iskee voimalla ja se ilmoitetaan sitäkin voimallisemmin. Uudet asiat säikäyttää, mutta syli saa nopeasti rauhoittumaan ja sylistä on mukava katsella vaikka vähän jännittäisikin. Touhua riittää ja isot silmät katselee tarkasti kaikkea ympärillä olevaa, mutta kun pääsee jonkin ihana asian ääreen (kuten syömisen ;), keskittyminen siihen on intensiivistä ja on lähes ihan sama, mitä silloin ympärillä tapahtuu. On ihan liikuttavaa, miten tosissaan ja suurella nautinnolla näin pieni ihminen voi asioihin suhtautua :)

Kesän alussa olin välillä jotenkin hämmennyksissä tytön touhukkuudesta. Mistä tämä energia ja aktiivisuus oikein tulee? Jotenkin olin oppinut pitämään itseäni niin rauhallisena, miehestäni puhumattakaan, että ihmettelin, miten meidän lapsi voi olla näin touhukas. Oma äitini kertoi, että tyttö on ihan kuin minä vauvana. Mitä mitä? Tuntui kuin olisin astellut suurensuuren peilin eteen ja nähnyt itseni siinä selkeämmin kuin koskaan ennen. Tajusin, että aikuisuuden vuosina olen luonut kuvan itsestä, joka ei kaikilta osin vastaakaan ihan sitä, mitä synnynnäisesti olen. Muistan, että parikymppisenä olin aika lailla melankolian vallassa ja pohdiskelin kovasti itseäni. Muistan ristiriitaiset ajatukset siitä, millainen ihan oikeasti olen. Ulkoisesti olin (ja olen?) ujo, hillitty ja rauhallinen ja kuitenkin koin, että sisällä tapahtuu paljon ja olin valtavan kiinnostunut monista asioista, vaikken sitä ehkä osannut ilmaistakaan. Avioliiton myötä aloin tunnistaa paremmin, millainen olen (niin hyvässä kuin pahassakin..). Niin klisee kuin se onkin, aloin "löytää omaa ääntäni" (varmasti mieheni mielestä ihan raivostuttavuuteen asti ;). Nyt lapsen myötä tuntuu, että olen tullut entistä tutummaksi sen kanssa, millainen aidosti olen. Tunnistan tytössä niin paljon itseäni. Ja jotenkin aika häkellyttävää on tajuta se, että sillä samalla intensiteetillä ja kokonaisvaltaisuudella millä minä tyttöäni rakastan ja ihailen, on rakastettu ja ihailtu minuakin ja rakastetaan edelleen. 


tiistai 23. elokuuta 2011

hetkeksi hyllylle

Eräs ihminen sanoi keskikesällä minulle tärkeät sanat: "Jos joku väittää, että vauvan kanssa on pelkästään onnellista ja helppoa, se valehtelee niin että korvat heiluu." Oikein kivi vierähti sydämeltä kun kuulin nuo sanat. Äitiyden yksi myyteistä kai on, että vauva tekee onnelliseksi. No totta kai tekeekin, monella tapaa, mutta eihän onni ole koskaan sataprosenttista ja jokahetkistä. Tosiasia ainakin omalla kohdallani on, että tunneskaala on kesän aikana laajentunu. Joka päivä koen useita huumaavia hetkiä, jolloin tuntuu, että kaikki maailman kauneus on kätkettynä minun omaan lapseen. Se vaan on niin niin murunen :) Ja joka päivä tulee niitäkin hetkiä, kun ajattelee, että voisinpa laittaa tämän hetkeksi hyllylle, sinne ylimmälle.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Hiljalleen

Päätin uuden elämän kunniaksi jatkaa vanhaa blogia uudessa ympäristössä ja uudella nimellä. Hiljalleen on kesän aikana totuteltu elämään äitinä, varhaisiin aamuihin touhukkaan tytön kanssa, siihen että tänä vuonna elokuu ei tarkoittanutkaan töihin paluuta kesäloman jälkeen. Huomenna alkaa meidän arki vauvakerhoineen. Tervetuloa uusi elämä :)

lauantai 25. kesäkuuta 2011

äitiys

Tänään oli itkuinen päivä - minulla. Jännittyneisyys, rauhattomuus jotenkin ollut vallalla. Yritän saada järjen ääntä kuuluviin, mutta tunne vyöryy päälle. Järki sanoo, että meidän Haru-chanilla on kaikki hyvin, on normaalia, että itketään ja ihmetellään ja ollaan väsyneitä, se kuuluu tähän hetkeen, mutta yhtä varmasti kuin se kuuluu tähän, se tulee menemään ohi. Järki sanoo myös, että en ole epäonnistunut, vaikka vauva-arki ei olisi yhtä juhlaa ja kiitosmieltä. Mies sanoi mulle tänään "älä ole niin ankara itelles". Kunpa osaisin olla olematta. Toisessa tilanteessa mies kysyi, onko sulla ollut joku ihannekuva äitiydestä. En oikein heti osannut vastata. Mutta nyt kun mietin, huomaan, että olen varmaan olettanut, että osaisin lapsettomuuden jälkeen olla joka hetkestä kiitollinen, nauttia ja iloita. Ja olen ajatellut, että hyvä äiti on niin sensitiivinen, että tunnistaa lapsensa tarpeet ja osaa niihin vastata. Nyt vastata tajuan ja yritän saada itseni sen ymmärtämään, että hyvä äiti tahtoo näitä asioita, mutta vastasyntynyt on niin oma ainutlaatuinen itsensä, meille vanhemmilleen vielä tutkimaton sielu, että ei voi olettaa, että pystyisi aukottomasti kuukauden ikäisen lapsensa tuntemaan.
On tullut hetkiä, joissa jotenkin erityisesti aistin, että Haru-chanin on turvallista ja hyvä olla meidän kanssa. Vaikka itkun kanssa olis nukahtanut, nukahdettua saattaa käväistä onnellinen hymy pienen murun kasvoilla. Haaveilen ensimmäisestä hymyyn vastatusta hymystä, haaveilen siitä, kun pieni ottaa kaulasta kiinni. Miten sitä kaipaakin merkkiä lapseltaan, että hän hyväksyy minut äitinä. Tuntuu jopa pahalta näin kirjoittaa, koska se tuntuu isolta vaatimukselta lapselle, ja silti se on totta.
Sellainen päivä tänään. Kaiken itkun ja jännittyksen jälkeen nyt on kuitenkin levollisempi mieli, lopulta tämä oli hyvä päivä, kiitos siitä.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Tähän hetkeen haluaisin pysähtyä..


Yöllä pikkuinen Haru-chan (rakkaalle lapselle tarvitaan nimi täällä blogimaailmassakin ja olkoon se keväisen tytön kunniaksi "lempinimi" mun omasta nimimerkistä Haruko-Kevään lapsi) herätessään mun vierestä, nosti hetkeksi katseensa minua kohti, katsoi kauniilla tummilla suurilla silmillään suoraan omiin silmiini ja syvälle sieluuni.
Voi miten rakastankaan sinua oma rakas Haru-chan!

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

"high maintenance person"


Mies on käyttäny musta otsikon käsitettä, olen kuulemma niin tarvitseva, suorastaan vaativa joissakin tilanteissa:
- nälkä tulee usein ja silti kuin puun takaa yllätyshyökkäämällä ja aiheuttaen pahimmillaan ison pyörremyrskyn
- väsyneenä kierrokset kovenee ja tunteet kuohuu intensiteetillä, riittävä lepo ja uni on enemmän kuin tarpeen, mieluusti rakkaan vieressä, kylki kyljessä, koska senhän vaistoaa, jos rakas on niinkin kaukana kuin viereisessä huoneessa
- ja läheisyydelle, hellyydelle, läsnäololle ja kohtaamiselle on jatkuva, kyltymätön tarve
Olen tainnut kohdata vertaiseni. ..ja miesrukka on kohta helisemässä rinsessojensa kanssa..
Onneksi rakkautta tuntuu piisaavan tässä uudessa pienen perheen kolminaisuudessa. Rakkauden (ja suklaan) voimin eteenpäin =)

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Iso kiitos kaikille onnitteluista :)
Pikkusirppana kasvaa ja on kovasti kiinni äidissä, syli ja tissit on maailman parhaimmat asiat, jos äiti yhtään lapsensa sielunmaailmaa ymmärtää ;) Tämä äiti on onnellinen, vaikka välillä näyttää sen erittäin omituisella tavalla, itkee ja kiukkuaa ja on jopa ihan epätoivoinen. Väsymys on tosiasia kaiken kiitollisuuden ja suloisuuden lisäksi, ja se, että sitä kuuluisaa omaa aikaa on vain hyvin hyvin hetkittäin. Oman äitiyden tunteet on kovin voimakkaat, tarkoitan sitä, että omaa riittävyyttä varsinkin väsymyksen hetkillä epäilee kovastikin, vaikka toisaalta järjellä tietääkin, että juuri minä olen maailman paras äiti omalle lapselleni. Hetkittäin ihmettelen edelleen, miksi minä tämän ansaitsin, mutta tajuan myös sen, että ei tässä ole kyse kenenkään ansioista tai niiden puutteista. Äitiys on niin ottanut vahvaan otteeseen, että jopa vielä suurempaa epätoivoa tunnen siitä, että en tällä hetkellä osaa olla vaimona mun rakkaalle miehelle. Taas järki puhuu toista kuin tunteet, sanoo, että nyt onkin aika tiivistää energiansa äidiksi kasvamiseen, se on kiinteä osa rakkautta miestäkin kohtaan.

maanantai 30. toukokuuta 2011

sylissä

minulla on sylissä taivaan lahja, äärettömän rakas, pieni tyttöni
itken onnesta ja kiitollisuudesta
ei voisi olla mitään kauniimpaa

perjantai 20. toukokuuta 2011

oma maailma

Kävin sitten jo "tutustumassa" synnytysosastoonkin yhen yön verran. Raskausmyrkytysoireitahan tässä on kytätty jo viikkotolkulla ja yhtenä iltana tällä viikolla sitten oireet lisäänty siinä määrin, että alkoi huolestuttamaan ja soitin sairaalaan. Kehottivat tulemaan tsekkaukseen, vaikka jo puhelimessa kyllä kätilö antoi ymmärtää, että oireet on lieviä, eikä varmasti syytä huoleen oo. No, lääkäri kuitenkin halus, että vaikka tilanne vaikutti hyvältä, jään kuitenkin yön yli sairaalaan. Voi hyvänen aika miten siinä kohtaa yhtäkkiä tunsin itteni pieneks ja avuttomaks. Tuntu hetken aikaa aivan ylitsepääsemättömältä ajatukselta, että joudun jäämään yksin sairaalaan ja mies lähtee kotiin. Itkuhan siinä tuli, vaikka tiesinkin, että ei mitään hätää oo. Jotenkin sitä vaan nyt kaikilla soluillaan turvautuu mieheensä, ja hassua, että tuntui turvattomammalta olla sairaalassa, jossa apua on napin painalluksen päässä, kuin kotona miehen vieressä. No, siitä selvittiin kuitenkin kunnialla ja ajattelenkin, että mulle varmaan oli hyväks kokea tää yks yö siellä jo ennakkoon, jotta on helpompi sitten vauvan kanssa sinne jäädä :) Joka tapauksessa aamun tarkastuksessa siis kaikki ok ja lääkäri oli sitä mieltä, että lähden kotiin odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Sanoi, että ei millään haluaisi jouduttaa synnytystä keinotekoisesti, koska todennäköisesti se kuitenkin viikon sisällä omia aikojaan käynnistyy ja varsinkin ensisynnyttäjällä synnytys menee yleensä jouhevammin luonnollisesti. Ite oon ihan samaa mieltä, ja olin tosi mielissäni, että pääsin kotiin!! Nyt vaan toivon, että luonnollinen käynnistyminen tapahtuis, eikä tartteis sitten viikon päästä mennä yliaikaiskontrolliin.
Mutta täytyy sanoa, että oli jotenkin aika sanoinkuvaamaton olo olla siellä osastolla. Se oli vauvojen ja äitien maailma.. Yritin samaistua siihen joukkoon, joka siellä oli. Osalla vielä iso vauvamaha tallella, osalla vauva jo sylissä. En osaa oikein kuvailla edes, millaista siellä oli tai miltä tuntui siellä olla. Tajusin kyllä, että mahani kanssa solahan joukkoon oikeinkin hyvin, mutta jollain tasolla silti edelleen tuntuu niin uskomattomalta että minäkö täällä. Aamupalajonossakin tarjouduin antamaan mun edellä tilaa toiselle, kun tuntui, että oon vähän eksyny väärään paikkaan. Mutta ihan pian minä oon siellä oman vauvani kanssa.. Ihan pian minä oon se, jonka tuskainen ääni kuuluu synnytyssalin oven läpi ja minä oon se kenen vauvasta hoitaja kertoo toiselle, että nyt se syntyi. En voi käsittää, miten suuren asian äärellä elän nyt joka hetki. Kiitoskiitoskiitos aivan lakkaamatta!!
40+5, hurjaa. Ja nyt toivoo joka hetki, että varsinaiset synnytyssupistukset käynnistyis.. Osaako enää muuta ajatellakaan, no eipä juurikaan. Aivot on ihan seis kaikilta muilta osin, mutta eipä sen väliä. Voin kuvitella, että vaivun synnytystilanteessa jonkinlaiseen omaan maailmaan, kun nyt jo meinaa välillä olla vaikea pysyä ympäröivässä maailmassa.

perjantai 6. toukokuuta 2011

toiveita

..ihana aurinkoinen viikonloppu tulossa.. ja toisin kuin viime vuonna, askel ei käy huomenna lapsettomien lauantaina Tyhjän sylin hetkeen.. Silti mielessä on ne niin monet tärkeiksi tulleet ihmiset, jotka elää tälläkin hetkellä siinä suurimmassa kaipuussa. Voi kunpa meidän kaikkien sylit saisi täyttyä..
Tehotarkkailu jatkuu raskausmyrkytysoireiden osalta, tällä kertaa huolestuttavinta painonnousu=turvotus.. ja mä yritän paniikkia lietsovasta anopista huolimatta pysyä ite rauhallisena ja pää kylmänä oireita tarkkaillessa. Järki sanoo, että ei oo mitään hätää ja onneks tunnetasollakin on rauha maassa :) Vaikka tavallaan toivottaiskin tervetulleeks, jos synnytys päätettäis käynnistää, niin silti kaikkein eniten toivon, että käynnistyminen ja synnytyksen eteneminen vois edetä ihan luonnollisesti, koska jotenkin uskon, että se olis mulle ja pikkuiselle kuitenkin ihan kaikista parasta.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

tik.. tak..


Hyvin hyvin pian minusta tulee äiti.. ÄITI.. kun vuosi sitten toukokuun toisena viikonloppuna, koleana ja sadetihkuisena, vietettiin meillä lapsettomien lauantaita.. ja äitienpäivän yli olisi halunnut nukkua. Onko tämä tottakaan..
Aika matelee, päivät on piiiiitkiä, hassut asiat nousee olennaisiks, kun yrittää saada ajan kulumaan. Aamulla huomasin olevani innoissani siitä, että mennään tänään ruokakauppaan, lehden luen poikkeuksellisen huolellisesti, vaikka pyykkikorissa ei olis ku muutamat hassut alkkarit ja sukat, meinaan laittaa koneen käyntiin, imuri tekis mieli ottaa esiin joka päivä. Mikä vaan mikä hetkeksi antaa muuta ajateltavaa kuin odottamisen. Keskittyminen mihinkään pitkäjänteiseen on kuitenkin vaikeaa, osin tietysti siksikin, että paikallaan istuminen tai makaaminen pitemmän aikaa tai pidempi kävely ei vaan tunnu kropassa hyvältä. Vaikka täytyy sanoa, että nyt odottaa kyllä jotain niin ihanaa asiaa, että sikäli tätä vois vaikka pitkittää, kieriskellä vaan onnesta hyristen tässä olotilassa, mutta kaikki jotka jotain on odottaneet kuumeisesti tietää, että miten ajankulku hidastuu. tik....tak.... tik.... tak.... se mikä ennen oli sekunti on nyt puolet pidempi..
Kaikki vaikuttais onneks olevan hyvin. Mulla on jaksava ja jopa energinenkin olo, ja siltä osin tällä hetkellä usko omien voimien riittävyyteen synnytyksessä on hyvä. Verenpaineet kotona mitattuna on hyvät (vaikka edelleen niitä ja pissaa joudun tehotarkkailemaan, kun neuvolassa saan ihan eri painelukemia..). Vauva on laskeutunu, mutta vielä odottaa kiinnittymistä. Villahousuvaippoja vielä pitäisi pestä ja käsitellä villanhoitoaineella, mutta muuten on aika lailla kaikki kotonakin valmiina. Että tänne vaan pikkuinen, äiti ja iskä odottaa :)

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Valmiina.. paikoillanne..

Mulla jatkuu paineiden tarkkailu. Kotona lukemat on oikein mallikkaat, mutta neuvolassa huitelee sitten jossain.. Höh. No, ei se mitään, olennaisinta, että kotona ne on pyhsyny täysin aisoissa. Painoakaan ei onneks pääsisäisherkutteluista huolimatta ollu juurikaan tullu lisää. Ja kaiken kaikkiaan olo on jotenkin taas ollu jaksavampi kuin viime viikolla. Eilen huomasin miettiväni, että jospa tämä jonkinlainen jaksamistason nousu tarkottaiskin synnytyksen lähestymistä. Että kroppa ja mieli keräis nyt energiaa h-hetkeä varten. Jännittävää, kun ei tiedä, käynnistyykö synnytys tänään vai kuukauden päästä.. No, jospa osais olla liikaa ajattelematta ja sais keskityttyä muihinkin asioihin, ainakin välillä. Valmistelut alkaa kotona olla hyvässä mallissa, joten nyt vois sitten loppupäivät/viikot ottaa ihan viimisen päälle rentoutumisen kannalta. Eilen käytiin kirjastostakin hakemassa luettavaa, joten nautiskellaan nyt sitten vaikka kirjoista :) ..ja boksilla olis paljon leffoja odottamassa katsojaa. Hassua viettää yhtäkkiä keväällä tällasta lökölomaa..
Muutama päivä sitten koin pitkästä aikaa voimakasta paniikin, pelon ja huolen tunnetta, joka meinasi hetkellisesti hukuttaa mut alleen. Sen myötä tärkeäksi on tullut rukous: "Rakas taivaallinen Isä, Tahdon oppia näkemään ihmiset ja olosuhteet Sinun tavallasi. Otan vastaan jokaisen päivän ongelmat kasvun, ilon ja lohdutuksen mahdollisuuksina. Aamen."
Eilen nähtiin meiän suloinen natiainen ultrakuvassa. On niin teräväpyllyinen kaveri, että piti oikein ultralla tarkistaa, että onhan pylly ylöspäin ;) Voi toista.. siellä se köllötteli ihan oikeassa asennossa, valmiina lähtöön. Vaikuttaisi kuulemma hoikalta ja pitkäsääriseltä, meiän pieni muru.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Kaikki hyvin kultaseni?


Tähän asti kaikki olikin mennyt niin nappiin raskauden osalta. No, ei onneksi nytkään mitään sen suurempaa huolta, mutta kuitenkin hiukan enemmän mietityttävää.. Verenpaine oli koholla ja on jatkuvaa turvotusta (ja siihen liittyen allekirjoittaneen hurjaa painon nousua, auts, alkaa olla pelottavaa tuo vaa'alle nousu..), joten nyt sitten tehotarkkaillaan paineita, ettei vain viittaisi raskausmyrkytykseen.. Onneksi kotona mitattaessa paineet oli eilen ainakin normaalit eli sikäli ei pitäisi kai huolta olla. Eikä turvotuksen ohella muita oireita onneksi ole.
Toinen asia mihin eilen neuvolakäynnillä kiinnitin huomiota (liikaakin?) oli hoitajan kommentti melko runsaasta lapsiveden määrästä. Totesi kyllä, että ei siinä sinänsä mitään huolestuttavaa, mutta että hänen pitää sitä nyt seurata. Minä onneton tietysti menin googlailemaan, mitä se voisi tarkoittaa.. No, jätettäköön ne tässä kohtaa mainitsematta ja luotan siihen, että jos hoitaja arvioi lapsiveden määrän liian isoksi, lähettää kyllä sitten äitiyspolille tarkemmin tutkimuksiin. Eli eiköhän meiän Kultamurusella kaikki oo kuitenkin oikein hyvin :) Liikkuu ainakin entiseen malliin ja sydänäänet oli hyvät, ja hoitajan arvion mukaan olisi siro kooltaan, joka tietysti helpottaisi tätä tulevaa äitiä tulevissa ponnisteluissa.
Ei pelota. Ja entistä kiihkeämmin odotan, että kasvoista kasvoihin pääsee näkemään tämän rakkaan, ihmeellisen otuksen, johon on saanut hiljalleen tutustua talven ja kevään aikana.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

36+0


Nyt on varsin kaksijakoiset tunnelmat.. Huolimatta siitä, että tuntuu epäoikeudenmukaiselta valittaa oloaan, on sanottava, että kyllä nyt alkaa tuntua. Raskaus tuntuu ihan päästä varpaisiin. Yöllä valvoessa odottaa, että tulisipa aamu kun on niin hankala nukkua ja illalla sitten alkaa odottaa, että alkaisipa niin nukuttaa, että kannattais mennä pitkälleen, kun kaikenlainen touhuaminen ja istuminenkin on niin hankalaa. Aiemmin keväällä aattelin, että kyllähän sitä hitsi vieköön synnytyksessä jaksetaan vaikka miten päin tarmolla loppuun saakka. Nyt välillä yön pimeinä tunteina, kun väsyttää mutta ei kolotuksiltaan saa nukutuksi, tulee ihmeteltyä, että jos vielä sen kuukauden verran joudun odottamaan, niin mistä ihmeestä kerään vielä voimat synnytykseen. No, näin aamutuimaan kuitenkin jotenkuten nukutun yön jälkeen usko alkukantaiseen naisenergiaan synnytystilanteessa on vahva. Sitä en oikein uskalla tosissani ajatellakaan, että lapsen syntymän jälkeen olisin aivan äärimmäisen äärimmäisen väsyny, vaikka järki ja kokeneemmat ihmiset sanookin, että niin on. Pidän edelleen kiinni oikeudestani kuvitella, että vauva-arki on nautinnollista, onnentäyteistä, iloista ja valoisaa. Että tänä vuonna kesä ei tuo vain hetken helpotusta, vaan muuttaa koko elämänsuunnan valoisammaksi.
Mistä muusta iloitsen tänään?
Siitä että mies jo eilen hykerteli miettiessään mitä laittaa tänään ruuaksi.
Että keittiön pöydällä on kauniita kauniita tulppaaneja.
Että kaapissa on suklaata, jota voin kohta syödä vihreän teen kanssa.
Että illalla saa notkua telkkarin ääressä ja jännittää vaalin tuloksia (ja sitä ennen käydä tietysti antamassa oman äänensä).
Että mulla on uudet tennarit, jotka saan laittaa tänäänkin jalkaan.
Että huomenna on neuvola ja pääsee kuuntelemaan pikkupörriäisen sydämen sykettä.
Että tänään on rv 36+0.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

valivali seliseli


Täytyy myöntää, että hiljalleen alkais kyllä olemaan niin niin valmis jättämään tämän raskauden taakse kaikesta siihen kuuluvasta onnesta ja hehkeydestä huolimatta. Eilen oltiin päivällä menossa n. kolme tuntia, jonka jälkeen nukun pitkät päikkärit, illalla kävin puolen tunnin verkkaisella kävelyllä ja touhusin joitakin kotihommia hetken verran, mutta muun ajan istuin tiiviisti sohvalla, ja tuntu, että tämäkin oli ihan liikaa. Joka paikkaa kolotti illalla ja yöllä. Yleensä rakastan sitä tunnetta, kun alkaa hirmusesti nukuttaa ja pääsee pitkälleen, nyt nukkumaan meneminen on takkuista, kun tietää yön olevan niin katkonainen. Vaikea löytää hyvää asentoa tai ainakaan sellaista, missä voisi olla pidemmän aikaa. Oon yrittäny ajatella, että so what jos en yöllä nuku, nousen vaikka ylös ja otan sit takasin päivällä, kun nyt on siihen mahdollisuus. Mutta kun väsyttää ihan kauheesti, ei jaksa ajatellakaan, että nousis ylös. Noh, valivalivali.. jonkun mielestä valitan turhaan, mutta ei se mitään, niin itekin ajattelen. Tämä on niin niin pikkuista kaiken muun rinnalla. Ja omalla hassulla tavallani jopa nautin kaikista näistä vaivoista, koska ne tekee tilanteen niin todelliseks. Tänään on ohjelmassa vieraita ja vierailua itellä, mutta huomenna aion sitten olla ja polskuttaa just siihen tahtiin, mikä itestä tuntuu hyvälle. Katsotaan josko siinä olisi hyvän unen salaisuus :)
..mieli on kuitenkin iloinen ja levollinen, vaikka nyt on useampana päivänä tällä viikolla tullu aivan älytön itkukohtaus.. en kuitenkaan suostu sanomaan, että olisin kadottamassa jo löydettyä levollisempaa ja tasaisempaa olotilaa. Tai en oikeesti edes usko siihen. Kelläpä naisella ei näitä itkupotkuraivareita tulis.. Tai varsinkaan kelläpä tällaisella herkkiksellä niitä ei tulis.. Onneks on mies, joka osaa antaa anteeks, eikä jää kantamaan kaunaa. Rakkautta se on ja viisautta hänen puoleltaan :) Olen onnentyttö.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

vapaalla

..näin ne viikot menee, arvokkaat ja ihanat viikot, kun saan olla raskaana ja haaveilla tulevasta ja toisaalta vielä elää hetken kahden miehen kanssa. Tällä viikolla alkoi äippäloma. Jonkun mielestä se ei mun verkkaista arkea ehkä muuta juurikaan, mutta muuttaahan se. Nyt saa ajatukset naulita opiskelujen sijaan ihan kokonaisvaltaisesti lapseen ja äitiyteen. On tarkotuksenmukaista, että ne fyysiset voimat mitä mulla vielä on, käytän jollain tavoin tähän uuteen elämään valmistautumiseen. Eilen tehtiin miehen kanssa listaa, että mitä vielä olisi hyvä ehtiä.. Huh, pitkähän siitä tuli, mutta onneksi harva asia niistä nyt lopulta on aivan kertakaikkisen välttämätön. Vaikka miehen työttömyys painaa aika ajoin mielessä tosi raskaana ja tulevaisuutta ajatellen pelottavanakin asiana, tällä hetkellä oon kiitollinen siitä, että saadaan yhdessä elää tätä kotiarkea. Haluan uskoa, että tällä on tarkoituksensa, siis kirvelevällä työttömyydelläkin. (..tähän väliin on ihan pakko mennä hiukan sivuun aiheesta ja todeta, että mua kiehuttaa aivan älyttömästi, kun vaalikeskusteluissa jotkut toimittajat kehtaa puhua työttömistä potentiaalisina "vapaamatkustajina", ei p***e sanon minä, kuka oikeesti haluaa valita pitkäaikaisen työn sijasta pitkäaikaisen työttömyyden..)
Ostin vähän aikaa sitten itelleni päiväkirjan tai siis kauniin tyhjiä sivuja täynnä olevan vihkon, josta haluan tehdä päiväkirjani. Haluan tehdä näkyvämmäksi sitä mitä mielessäni liikkuu ja ennen kaikkea sitä, mikä mieltäni liikuttaa. Samalla oon miettiny, että onko musta tänne blogimaailmaan. Toisaalta halu omien ajatusten ylöskirjaamiseen myös tänne on, mutta mietin kovasti, että mitä uskallan ja voin kirjottaa. Haluaisin laittaa kuviakin, mutta huomaan miettiväni, että missä kulkee yksityisyyden raja. Lapsen ohella tärkeä asia omassa elämässä viime aikoina on ollut uudet tulevaisuuden työnäkymät, joihin kuuluu selvästi vanhan ja uuden liittäminen toisiinsa. Haluaisin kirjoittaa siitäkin enemmän, mutta aloitin blogin sillä ajatuksella, että olen täällä ihan tuntematon anonyymi, joten en tiedä uskallanko kuinka paljon kertoa siitä, kuka olen, mitä teen ja mistä haaveilen.. Ehkä perustan uuden blogin vähän avoimemmalla ajatuksella.. Toisaalta tuntuu, että kaipaisi kanavaa myös henkkoht asioiden purkamiseen, liittyen mm. tuohon miehen tilanteeseen tai mahdollisesti kaikenlaiseen äitiyden myötä tulevaan epävarmuuteen, ja siinä mielessä taas tämä anonyymius tuntuu paremmalta.
..no mutta antaa blogipohdintojen olla. Mitä kuuluu raskauteen!? Alkaa profiili olla kyllä niin muodokas, että enhän mä pysy kohta enää pystyssä, jos tuo maha kasvaa yhtään enempää ;) Ihana se on, nautin kyllä suunnattomasti ja tunnen itteni oikein kauniiksi ja naiselliseksi (joskin myös välillä melkoisen turvonneeksi ja paisuneeksi..). Liikkuminen on koko ajan vaikeampaa, supistelee liikkuessa melkein koko ajan, ja silloin kun ei supistele, vauva on niin touhukas, että meinaa äitiä ihan heikottaa. Synnytys on koko ajan enemmän ja enemmän mielessä. Synnytystoiveita on mietitty ja oon löytäny itestäni ehkäpä jonkinlaisen alkukantaisen äitihahmon, luottamuksen siihen, että mun keho selviää ja tietää, miten toimia. Huvittaa kyllä ees kirjoittaa tällasta, koska sitten tositilanteessa mä varmaan oonkin heti kinuamassa puudutteita, vaikka nyt niin polleana puhun luonnollisen kivunlievityksen puolesta. Se sallittakoon minulle :)
Meinasin vielä kirjoittaa siitä, mitä tuskaa välillä koen niitä kohtaan, jotka kamppailee edelleen joka hetki lapsettomuuden kanssa tai oman lapsen menettämisen tuskan kanssa. Mutta ei.. en anna nyt peloille ja surulle tilaa, vaan keskityn oman elämäni kiitokseen, ja hiljaa mielessäni rukoilen, että ne jotka tällä hetkellä kärsii, saisivat voimaa jaksaa eteenpäin. Olette mielessä te monet!

perjantai 11. maaliskuuta 2011

mielen muutoksia

Tajusin yhtäkkiä, että mä oon muuttunu. Tai mun ajatukset ja mielen maailma on jotenkin erilainen kuin ennen. Mikään ei oo muuttunu kertarysäyksellä, vaan hiljalleen. Oon sisäiseltä maailmaltani paljon levollisempi, olen enemmän läsnä tässä hetkessä, vain vähän menneessä ja tulevassakaan en juuri muutamaa kuukautta pidemmällä. Tunnepiikkejä, itkua, raivoa ja pelkoa tulee edelleen silloin tällöin, mutta niiden välissä mieli on pääosin rauhallinen. Monet sanoo, että raskaana ollessa jotenkin on tunneherkempi. En tiedä, kyllä mulla tunteet edelleen on herkässä, mutta stressipeikko on poissa, ja sen takia mulla on kokonaisuudessaan paljon paljon tasaisempi olo kuin aiemmin. Tunnen, että oon nyt täsmälleen oikealla paikalla ja oikeaan suuntaan menossa. Vuosia kituutin työssä, jossa tasapainoilin jaksamisen kanssa. Vastakkain oli halu tehdä tärkeää, haastavaa ja mielenkiintoista työtä ja tietoisuus siitä, että mun voimat ja innostus ei riitä ja olen usein sillä ns. epämukavuusalueella itteni kanssa. Kun viime kesänä lähdin töistä, monet kehui päätöstä rohkeaksi. Ite koin, että tein sen mitä oli välttämätöntä tehdä, en nähnyt päätöksessä mitään erityisen rohkeaa. Nyt tajuan, että kyllä siinä oli sitäkin. On rohkeaa katsoa itteään peiliin ja tunnustaa, että en jaksa, en pysty, haluan luovuttaa ja siirtyä pois. Ja miten paljon oon saanut luovuttuani! En tiiä, onko raskaaksi tulemisella mitään tekemistä työn lopettamisen kanssa, voi ollakin tai sitten ei. Joka tapauksessa vaikka en olisi raskaanakaan, oon saanu niin paljon. Tuntuu tavallaan jopa siltä, että oon saanu itteni takaisin, unelmat ja uskon siihen, että saan nyt ja tulevaisuudessa olla juuri oikealla paikalla juuri sellaisena kuin olen. Nää sanat tuntuu tavallaan aika suureellisilta, ja jos mun tämän hetken arkea miettii, sitä ne ehkä onkin. Mutta mulle itelleni, tuntien oman mieleni, nää on mullistuksia, isoja asioita, oikein suurensuuria, sellaisia, jotka saa elämän tuntumaan Elämältä, vaikka ulkopuolisen silmin eläisinkin hidasta ja tapahtumaköyhää elämää.

torstai 10. maaliskuuta 2011

enkeleitä


Elämä pysäyttää. Usein toisten kautta. Tällä viikolla oon miettinyt paljon pientä enkelityttöä, jonka äidin blogia oon talven mittaan aika ajoin lukenut. Pieni elämä uupui aivan liian varhain. Kirpaisee erityisen paljon, kun raskaus oli hyvin samassa vaiheessa omani kanssa. Miten ikinä selviäisin, jos menettäisin omani.. Jos tanssi kohtuni sisällä pysähtyisi.. En uskalla enkä voi edes ajatella. Samalla ajatukset on palanneet läheisten pienenpieneen enkelipoikaan, jota ei koskaan saatu oppia tuntemaan kuin ajatuksissa. Tunnen kipua, kun ajattelen vanhempia, jotka on joutuneet luopumaan omastaan. Sanat ei yllä siihen suruun.
On sanomattakin selvää, että näitä pieniä ja heidän surun murtamia vanhempia ajatellessa kiitollisuus omasta tilanteesta kumpuaa vahvasti ja syvältä. Se on hiljaista kiitosta. ..tunnen oman lapseni läheisyyden taas vahvempana kuin koskaan. Jumalani Jumalani, varjelethan meidät pahalta. ..ja ole lähellä niitä, jotka surevat.

torstai 3. maaliskuuta 2011

hetki lähenee


Yhä enemmän oon alkanu miettiä synnytystä. Enkä pelkää oikeestaan ollenkaan, ihan oikeesti. Hassua, sellanen onneton pelkuri kun mä jossain muissa asioissa olen.. Jos jotakin pelonkaltaista tunnetta on, niin kaikki se liittyy oikeestaan siihen, että mitä jos vauvalle tulee "hätä" jossain synnytyksen vaiheessa ja ihan ihan ihan ihan pienesti on vilahtanu mielessä, että mitä jos mulle kävisi tositosi huonosti synnytyksessä. Mutta kipua en osaa pelätä ollenkaan, enkä sitä, että osaanko. Tiiän, että kipua tuun kokemaan, varmaan enemmän kuin siinä tilanteessa tuntuu millään tavalla siedettävältä, mutta jotenki mulla on suuri luottamus siihen, että mun keho tietää ja osaa toimia kivusta huolimatta. Nyt ajattelen (enkä siis lukitse vastaustani vaan pidän itselläni täydet oikeudet muuttaa ajatuksiani niin paljon kuin ikinä), että haluan kaiken mahdollisen lääkeettömän kivunlievityksen siis hierontaa ja lämpöpussia ja mitä niitä nyt on tarjolla ja sitten tarpeen mukaan lääkitystä.
Ja voi sitä ihmettä kun mietin hetkeä, jolloin saan vauvan syliini.. ja kun rakas saa syliinsä. Pakahduttavaa.. ja se on totta niin pian.
..paljon ois muitakin asioita, mistä haluais nyt osata kirjottaa, siis asioita raskauden ulkopuolelta, mutta yritän toisella kerralla. Ja toisaalta uppoutumalla raskauteen suojelen itteäni liialta muulta pohdinnalta, tai yritän ainakin.

torstai 24. helmikuuta 2011

tahdon


Oon miettiny jollain tasolla äitiyttä jo varmaan kakskymmentä vuotta. Matkan varrella omassa mielessä on varmasti ollu hirvittävä määrä erilaisia kuvitelmia siitä, millanen äiti musta tulis. Nyt kun se on lähempänä kuin koskaan, en enää osaa sanoa. Varmuus haihtuu, mutta ei tilalle oo tullu epävarmuutta, oikeampi sana on varmaan avoimuus. Ennen kaikkea haluaisin olla avoin lapsen suhteen. Ei siis niinkään avoin ja vastaanottavainen kaiken maailman neuvojille ja tietäjille, jotka paasaa omia ehdottomia totuuksiaan, vaan sille, että oppisin tuntemaan oman lapseni, aistimaan oman lapseni temperamentin, olemaan avoin sille, että mun lapsi on ehkä erilainen kuin ite oon. En voi vaatia itseltäni kovin paljon, aika nöyrällä ja jopa arallakin mielellä otan uuden elämän vastaan. Ehkä vähän samalla ajatuksella kuin sanoin "tahdon" miehelleni. Tahdon sydämestäni ja se onneksi riittää.

maanantai 21. helmikuuta 2011

oma pieni rakas


Viime viikolla näin ekaa kertaa unta vauvasta, kaksi kertaa. Ikinä ennen lapsi ei oo tuntunu näin elävältä ja läheiseltä. Nytkin polskuttelee koko ajan ihan tuossa pinnan alla. Iloitsen niin, että itkettäis. Rakastan sua!

tiistai 15. helmikuuta 2011

27+2


Ajattelin, että oiskohan sopivaa oikein hehkuttamalla hehkuttaa hetken verran. Tätä raskautta, uutta elämää, haaveen toteutumista.. Eläydyn edelleen niin vahvasti lapsettomien tuskaan, että "julkinen" hehkutus tuntuu tavallaan väärältä. Viikonloppuna kohtasin erään tutun, jolla tiedän olevan vuosien lapsettomuustausta ja tuloksettomat hoidot. En tienny, että miten päin olisin ison mahani kanssa siinä ollut, kun huomasin hänen silmiinsä kihoavat kyyneleet. Tuska on monella vuosienkin jälkeen niin käsinkosketeltava. Mutta miten olla haavoittamatta toista.. Ei kai sitä voi estää.
En minä oo sen enempää kuin kukaan toinenkaan ansainnu tätä onnea, mutta silti tai juuri sen vuoksi, syvää kiitollisuutta tuntien taidan nyt hehkuttaa sydämeni kyllyydestä.
On huikeaa olla raskaana, on huikeaa tuntea kehossaan, aivan ihonsa alla elämää. Kiusotella pikkuista vähän ja saada vastavuoroisesti itse töytäisyä takaisin. Miettiä, että onko tämä peppu vai pää vai jälkaterä, ja mitähän se äitin ja iskän muru siellä nyt miettii, ärsyttääkö kun äiti kiusaa vai hyriseekö ilosta. Rakastan meidän lasta yli kaiken ja lapsen isäkin rakastaa. Raskaus tuntuu ihmeelliseltä ja silti maailman luonnollisimmalta asialta. Tunnen kehossani, miten se on luotu tähän. Olen vielä voinut niin hyvin. Ei mitään ylimääräisiä jännityksiä, ei vuotoja, ei kipuja. Kaikki arvot kohillaan. Tavalliset raskaudenaikaiset vaivat kuten ummetus ja närästyskin ovat vain hyvin satunnaisia vieraita. Voin hyvin, voin kertakaikkiaan hyvin. Kömpelö tietysti oon, eikä sohvalla löhöillä niin antaumuksella kuin tavallisesti, kun alkaa kolottaa. Mutta kömpelyyttäni voin hyvällä omallatunnolla vähän passuutta miestä. Rehellisesti on myönnettävä, että nautin tästä, kun saan olla vähän "autettava".
Nyt on hyvä näin :)

lauantai 12. helmikuuta 2011

Tunnistan itessäni kateutta. Ei ollenkaan vieras tunne, mutta nyt se pysäytti ehkä siks, että raskauden aikana se on pysytellyt aikalailla taka-alalla. (On muuten aika ärsyttävää tajuta, että lähestyn melkein asiaa kuin asiaa tunteiden kautta.. hittolainen, voisko joskus järki ja ajattelu olla ensisijaisempaa.) Kateus heräs lukiessani muiden blogeja. Oon kateellinen ihmisille, joilla on mielekäs työ, "värikäs" elämä ja paljon oikeita, hyviä ystäviä. Siis elämässä paljon asioita, jotka pitää sopivasti liikkeellä, saa sen tuntumaan mielekkäältä. Ehkä oikeasti oon kateellinen sille, että kuvittelen sellaisella ihmisellä olevan minua enempi rohkeutta, älykkyyttä, voimia.. mitä ikinä.. ominaisuuksia, joita ihailen, mutta joita itsessäni näen vain harvakseltaan. Joskus mietin, että eikö mulle annettu kaikki mahdollisuudet, miksi en ole niitä käyttänyt. En osaa näitä ajatuksia oikein kuvailla.. mutta jotenkin välillä iskee tajuntaan, että olenko elänyt vain pienellä liekillä, tyhmyyttäni. Joskus mietin, että omassa elämässä on liikaa erilaista ..uutta ja ..yyttä, siis puutteita. Voimattomuutta, työttömyyttä, lapsettomuutta, yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta. Että elämä pyörii näiden toisiaan lähellä olevien seinien sisällä, kapeassa tilassa. En enää muista missä tilanteessa koin mielikuvan, joka tuli nyt yhtäkkiä elävänä mieleen. Mielikuva, jossa tämän pienen kotini ikkunat aukeaa, valo ryöpsähtää sisään ja ilma pääsee kiertämään. Muistan sen vapauden ja avartumisen tunteen, jonka koin tuon mielikuvan kanssa. Mikä minua oikein sitoo ja pitää kiinni, en ymmärrä. Omien tunteideni vanki, niinkö? Sekö se on mikä sitoo, minä itse?
..ja kun joskus osaisi lopettaa tämän ainaisen miettimisen ja eläisi vaan. Näissä tilanteissa voin sanoa ihan rehellisesti vihaavani ammattiani, joka on pakottanu miettimään liikaa ja olemaan sensitiivinen tunteille. Olisin vaan menny sinne teknilliseen korkeakouluun, mitä ammatinvalinnanohjauksessa suositeltiin.. (ja joutunu kauaks siitä, kuka oikeesti olen?)

tiistai 8. helmikuuta 2011

tässä hetkessä


Tämän olon kun saisi säilymään. On sellainen mukava levollisuus, johon ei kuitenkaan liity toimettomuutta. Ajatukset on yllättävänkin kirkkaat ja mieli kaikin tavoin toiveikas, en kanna huolta juuri nyt, en edes pelkää haasteita juuri nyt, vaikka niiden olemassaolon tunnistan tästä levollisuudestakin käsin. En osaa edes odottaa, että kaikki menisi prikulleen toivotulla tavalla, mutta odotan ja toivon, että kaiken keskellä rauha säilyy ja luottamus.
Viime viikolla otettiin rakkaimman kanssa yhteen kovemmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Kummallakin on syytä katsoa peiliin. Silloin pelkäsin, itseni, hänen ja pikkuisen puolesta. En siksi, että kukaan olisi halunnut satuttaa toista, vaan siksi, että tunne vyöryi yli niin hallitsemattomalla voimalla, tuntui, että luhistun ja pelkäsin, että jään totaalisen yksin. On asioita, jotka molempia ahdistaa ja ehkä pelottaakin. Elämä suurimman ihmeen edessä tuntee suurta vastuuta ja itsensä pienemmäksi kuin ikinä. Ahdistaa nähdä toisessakin se pienuus. Enkä silti osaa ajatella parempaa isää ja äitiä meidän lapselle, parempaa miestä ja vaimoa toisillemme.
Eilen oli lääkärineuvola. Kaikki oli hyvin. Pikkuinen kasvaa (ja minä) :)
On mietitty, että pitäisikö mennä nyt raskaana ollessa valokuvaukseen, sellaiseen, jossa koko ihana pyöreys on esillä. Haluaisin muiston tästä kaikesta, vaikka tuskin tämä aika ikinä joutuu omasta mielestä unohduksiin ilman kuviakaan. Rohkenisikohan sitä..

maanantai 24. tammikuuta 2011

näkyväksi


Oltiin eilen kirkossa, ekaa kertaa joulun jälkeen. Me ollaan sellasia yksinäisiä susia, että yleensä päästään pälkähästä jutella kenenkään muun kuin toistemme kanssa. Eilinen oli poikkeus. Usea ihminen tuli onnittelemaan, kyselemään laskettua aikaa ja kuulumisia muutenkin. Häkellyttävää. Tuntui yhtä aikaa hyvältä mutta myös kirvelsi. Nytkö vasta kun saadaan lapsi, voidaan tulla näkyväksi ja hyväksytyksi yhteisön jäseneksi? Lapsettomuus tuntuu vielä sisuksissa niin voimakkaasti, että vaikka syy onnitteluihin on taivaallisen ihana, silti jonkin verran sattuu. Ja huomasin, että sattuu sekin kun yksi kertoo lapsensa saavan pian viidennen lapsen. Olisi tehnyt mieli sanoa, että onnea heille, ei oo ihan yksinkertaista kaikille.. Oon miettinyt, että kannanko loppuikäni lapsettomuutta jollain tavoin mukanani. Itse pääsin helpolla, ei keskenmenoja, ei kohdunulkoisia, ei edes rankempia hoitoja ja silti tuntuu, että kannan aika voimallisesti lapsettomuuden viittaa harteillani. Totuin ensin olemaan "yksinäinen", sinkku (inhoan edelleen sitä sanaa), sitten "lapseton". Haluaisin julistaa kaikille onnittelijoille, että hän, kenen vieressä istun ja kuljen, ja hän, ketä kannan sisälläni, on Ihme, tämä on suurta lahjaa, voitko ymmärtää miten suurta? Sain rakkauden lahjan, rakastamisen ja rakastettuna olemisen. Mutta vaikka olisin jäänyt tätä vaille, enkö silti olisi näkemisen arvoinen, enkö silti ansaitsisi tulla huomatuksi ihan vaan koska olen?

perjantai 21. tammikuuta 2011

hyrinää


Voikohan sitä liikaa vedota tähän raskauteen? Vai onko se vaan veruke päästä vähän helpommalla? Toissa talvena otin esimiehen kehotuksesta töissä "rennommin" (sikälimikäli se meiän töissä yhtään millään tavalla on mahdollista.. eipä juuri) sen perusteella, että kärsin lapsettomuudesta. Esimies oli kokenut ite saman ja huomattavasti pidemmän ja vaikeamman kautta, joten ymmärsi tilanteen oikein hyvin ja totesi silloin, että raskaana olevilla raskaus vaikuttaa työskentelyyn ja ottavat kevyemmin, joten hänen mielestään lapsettomuudesta kärsivälläkin on siihen oikeus. Nyt raskaana ollessa otan entistä kevyemmin, tosin nyt tämä rento ote "kostautuu" opiskelussa eikä töissä, joten menee ihan omaan piikkiin, ei onneks oo asiakkaita, jotka tästä joutuisivat kärsimään. Jotenkin pidän suurena etuoikeutena ylipäätään tätä tilaa ja sen myötä ajattelen, että on etuoikeus ottaa siitä niin sanotusti kaikki irti. Vedota levon tarpeeseen, vedota tunteiden vyörymiseen, vedota aivojen jumitilanteeseen ja yhtä aikaa omassa pienessä mielessä hyristä iloa siitä, että saan kokea tän huiman ja ihmeellisen kasvun oman kehoni sisällä. Hyrhyr :)

tiistai 18. tammikuuta 2011

iltavirsi


Hyvinhän mä voin, aivan loistavasti ja oon onnellinen. Olen olen. Lähes kaikki oleelliset asiat elämässä on erittäin mallillaan. Ja silti nyt nyppii, päätä särkee kun pitää niin yhtäkkiä stressata. Ja mihin se liittyy, opiskeluun, jonne oon lähteny täysin vapaaehtoisesti, täysin vailla paineita menestyä, koska mulla on jo olemassa erittäin hyvä ammatti. Mutta silti.. koen epäonnistuneeni. Luulin itestäni enemmän, sieluni silmin olin jotain paaaljon paljon enemmän. Haluaisin olla taitavamapi, luovempi, lahjakkaampi. Kukapa ei.. Yritän perustella itelleni, että en oo nyt keskittyny opiskeluun, kun on triljoona kertaa tärkeempää ajateltavaa ollu raskauden myötä. Tai että syksyllä podin edelleen työperäistä väsymystä, joka esti luovuuden kukoistuksen. Ärsyttää oikein kun jotkut kertoo, miten raskaana ollessa olivat niin luovia. Vauvallekin väkersivät vaikka sun mitä jo raskausaikana. Ja pah.. Mulla tuntuu menevän vaan entistä enemmän energiaa haaveiluun. No, en pidä sitä oikeesti kyllä niin pahana, se kun on varmaan sitä sisintä minää, haaveilija ja mietiskelijä. Mutta en haluais olla luovuttaja. Oikeesti haluisin entistä enemmän luoda käsilläni, mut nuo koulun asettamat vaatimukset ym. meinaa viedä vaan multa luovuutta. Yritän liikaa ja sitten epäonnistun. En löydä sitä spontaania käsillätekijää itestäni. Pelkäänkö edelleen liikaa epäonnistumista? Jos ihan rehellisiä ollaan, haluisin nyt tän meneillään olevan näyttötutkinnon keskeyttää, ilmottaa opettajille ja arvioijille, että pieleen meni, yritän uudestaan sitten kun joskus tulevaisuudessa palaan kotiäitiydestä. Haluisin jäädä jo kotiin, siivota ja rakentaa pesää, tehdä asioita vauvalle, istua ja silitellä vatsaa ja jutella ja laulaa. Parina iltana ollaan miehen kaa iltalaulu laulettu vauvalle. Se on suloista, mut mua meinaa vaan naurattaa, kun se on niin hassua. Mä istun sängyllä pelkissä alkkareissa ison mahani kanssa ja veisataan hartaana iltavirttä kuin mitkäkin mummot ja paapat ;)
Voi plaah.. nyt ois vaan otettava itteä niskasta kii, kaivettava esiin se pieleen menny käsityö ja yrittää tehdä jotain sen korjaamiseks, jotta saisin näytön läpi.. Kun sais vaan lauleskella.